Kädet rakkuloilla. Kykenemättömät tarttumaan toimeen. Mihinkään.
Viime viikolla sen sanoin. Nyt pyykkiparatiisiremppa jäähylle, ja pihalle.
Tärkeysjärjestyksen tekeminen on niin totaalisen toivotonta tällaisessa lanssissa, kun kaiken tekeminen on tärkeää. Mutta meilläkin on vain 24 tuntia vuorokaudessa.
Talkoot tarkoittavat meille sitä, että töitä tehdään lasten ja eläinten ehdoilla, kahden aikuisen ja lasten voimin.

Mieli näkee vihreää, mutta jalat maassa tallaavat multaa.

Parhailla paikoilla, niillä, jotka säästyivät kaivurin kauhalta viime syksynä, näyttää tältä.

Pulla-poni tuli kaveriksi talkoisiin. Ruohonleikkuri se oli. Vaikka minä luulin saavani siitä niiden haravoitujen heinäpinojen syöjän..

Linnut säestivät ja tuuli, joka kohisi pihapuissa. Katselin kuusiamme. Tuumin. Minäkin kyllä pidän pihasta, joka on luonnontilassa.
Villi puutarha on minun juttuni. Mutta kyllä sitäkin pitää hoitaa. Tästä pihasta ei ole taidettu välittää vuosikymmeniin.

Räsymatot odottavat mäntysuopaa.

Pääsiäiskokko sen kuin kasvaa.

Tulisi tyven, niin se saisi palaa.

Tauon paikka.

Grillikausi korkattiin.

Auringossa oli niin hyvä.

Pihasauna maistui mansikalta tuon raatamisen jälkeen. Tovin saimme tuumata, mikä on, kun piippu ei vedä.
Katselin pihamaalta ja nauroin rättipoikkiväsyneenä. Mies saunan katolla ja poika katon alla. Ihmeissään savusaunastamme. Mies nuohosi aikansa, lintu oli tehnyt pesänsä piippuun.

Kissapaita, Pastori Duudsonin muistolle.

Pajunkissoja, niin pieniä.

Kissanpentu niin pieni.

Oli tiistai-iltaa, kun hain yöpaitaa peltikaapistani. Vastassa oli lämmin tuulahdus, ja kissa kehrääväinen, joka yleensä välttelee kaappejamme.
Mutta sinne Peikko oli tehnyt pesänsä. Synnyttänyt hiiren hiljaa neljä pienen pientä pentua. Yhden valkoisen ja kolme kirjavaa.
Voi rakkautta. Voi ihmettä.

Valkoisesta kissasta tuli heti lasten lemppari.

Sitä kutsutaan epävirallisen virallisesti Intoksi.

Yleensä sunnuntaina meillä levätään.

Se onkin ollut yksi parhaista päätöksistä näin rempatessakin.

Palmusunnuntai alkoi kuitenkin odottavissa tunnelmissa.
Teimme noidille yllätykset.

Syntyy noita.

Myös Pepistä, joka kyläili tyttöjen luona.

Tämä herra ei osannut läksyjään. Sai kuitenkin virpoa tyttöjen seurassa, kun lupautui antamaan “virpomiskepin”, niin kuin hän itse vitsojansa nimitti, ja toivottamaan hyvää pääsiäistä.

Kukkii keltainen.

Meillä pääsiäislammas on savesta, pöydällä vartioimassa Oregano-kuppia.

Palmusunnuntai ruokalassa.

Vielä tällä viikolla juhlitaan talon vanhinta. Sitten onkin pirskeet tältä keväältä pidetty.

LAUTASKOLLAASI SKÖNÄ HEM

Tänään haahuilen ja haaveilen lautaskollaasista keittiööni. Fiskars odottaisi pihalla. Mutta en jaksa. En kykene.
Vaaleja valvoin liian myöhään mieheni kanssa. Hän oli ihan tuohtunut kaikesta. Olin minäkin pettynyt, vihreä sitoutumaton. Minusta silti tuossa kaikessa piilee kuitenkin muutoksen mahdollisuus.

Ei ihmisillä ole hyvä eriarvoisuuden keskellä. Köyhän hätään pitää reagoida, eikä vaan viitoitta tietä luukulta toiselle.
Kun tahtoo hyvää toiselle, syntyy ihmeitä.

HUMÖR
 

Viikko on ollut hyvä.

Tuntuu, että viimein olen heräämässä talviuniltani. I really hope so!

Teimme retken. Bongasimme lintuja taivaalta ja pellolta. Keräsimme ison kimpun pajunokissoja. Nuo pienet pehmeät kissat ovat kuin kissanpentuja.

Tahtovat tulla hoivatuiksi.

Lumi on kadonnut. Alkuviikosta näytti vielä tältä. Mutta nyt se on muisto vain.

Taidekoululla tämä suloinen talkkarin ovi. Kävin siellä kyselemässä graffititaiteilijoita.

Mielessä muhii taas monenlaista. Aina kun siellä käyn, haaveilen taas ehtiväni sinne. Tykkään niiin sen tunnelmasta. Siellä on ihmisiä, jotka elävät todeksi haaveitaan.

Pääsiäistä odotan. Sen loputtoman pitkiä pyhiä. Lähelläoloa. Ei minkään tekemistä.

Sain kutsun valokuvanäyttelyyn, ja aion mennäkin. Usva Torkin Ruohokaton alla -näyttely Kallion kirjastossa 3.-15. toukokuuta. Usva on nuori tyttö, taiteilijan lapsi, lahjan saanut. Taiteilijaksi kasvanut. Kuvat liikuttavat jotain minussa. Olen aina haaveillut Usva-nimisestä tyttärestä, itse asiassa siitä asti, kun Usva syntyi. Ja elämä “ruohokaton alla” on tullut läheiseksi afrikkalaisen ystävämme myötä.

Tämä kuva on Leolta. Sokea poika, ja hänen siskonsa, ja isoäiti, joka pitää heistä huolen. Toivoisin niin, että hän pääsisi kouluun. Lukemaan oppiminen on hengissä pysymistä siellä.

Tällä viikolla luonto on ollut usvan peittämä. Mutta pirtissämme ohra on itänyt.

En muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon kuin viime päivinä. Saimme vieraita Espoosta. Lasten serkkuja.

Vilma, Saimi..

..ja Kaisa. Minulle kuin siskoja. Oli juhlaa, kun olitte.

Serkkujen seurassa matkasimme juhlimaan Lappiin, hattujaisiin.

Hiljaisuus-näyttely Rovaniemen yliopistolla.

Illalla palasimme. Äiti on täällä taas. Ja isi.

Kesäeteinen on vielä kaaos ja ylikuormitettu vaatekuorman alla.

Mutta silti korkattu taas.

Naulakot Innon, samoin katosta riippuva Oka. Tuparilahja entiseen kotiin.

Jo kolmannen kerran pääsiäisnurtsit on kasvatettu Marimekon kirstuihin.

Espoosta tulleille sanoin, kumpsuilla mennään. Ja niin mentiin. Mutta ennen kotimatkaa ikuistettiin tennareissa muisto ja tämä kevät.

Gabriel ja Elvis.

Pihalla ekaa kertaa.

Syötävän söpöjä. Kyllä.

Jos junassa sunnuntai-iltana haisi AIV, tiedätte, että siellä serkut matkasivat böndeltä landelle Espooseen.

PIHALLA
 

Luin viime viikolle juttua muusikosta, joka perheineen osti vanhan kyläkoulun. Unelmiensa kodin. He remppasivat sitä rakkaudella, eikä ollenkaan sieltä, mistä aita oli matalin.

Kodissa oli lämmin tuntu vaikka kovin hiljainen. Lasten jälkiä oli kaikkialla. Mutta unelmien kodista oli tullut myös painajainen.

Kuvassa oli yksin mies ja kitara. Lapset asuvat nyt vuoroin isänsä, vuoroin äitinsä luona. Ei enää perheen yhteisiä ruokahetkiä keittiössä, joka oli niitä varten rempattu. Ei enää.

Remontti on niin moninainen juttu. Se voimaannuttaa. Mutta se myös lamaannuttaa. Se kysyy venymistä. Se kysyy kärsivällisyyttä. Se kysyy aikaa. Siitä pitää oikeasti välittää, muuten mistään ei tule mitään.

Mutta ennen kaikkea rakkautta pitää tuntea muuhunkin kuin talovanhukseen, ennen kaikkea siihen muuhuun.

Aina rakkaus toiseen ei ole rakkautta. On myös aikoja, että se on vain tahtoa. Sama se on talonkin kanssa.

Saunassa yksin mietin paljon, mietin elämää. Lähes 13 yhteistä pitkää vuotta. Tuntuu pitkältä ajalta. Mies on sanonut, että hän muistaa vieläkin tuoksun, joka minussa oli, kun tulin sotapoikaa asemalaiturille vastaan.

Minä en muista, vaikka tiedän. En halua muistaa. Muistan vain, että me tappelimme aina ja kamalasti. Kaksi ihmistä niin erillaista ihmistä, niin erillaisista lähtökohdista rakentamassa yhdessä jotain.

Enpä olisi uskonut, että siitä voi syntyä jotain tällaista. Vuosi vuodelta parempaa. Niin kummaa. Mutta sen minä muistan, ja haluankin muistaa, miten käsi, johon tartuin oli iso ja niin turvallinen.

Mutta kyllä mielessä on monta huokausta nyt, ei vain sen puolesta että tämä hyvä täällä säilyisi, vaan että se saisi säilyä kaikkialla, missä on jonkun koti.

Lähellä menossa niin monta raksaa, monta remppaa, monta uupumusta, vaikka paljon myös yhteisiä iloja ja unelmia, joista ponnistetaan ja joista ammennetaan.

Mutta, että mieli sen muistaisi, että tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka, yhdessä kuljettu.

Sillä matkalla jokainen hetki voi olla hyvä. Onnellinen.

On se vain mieletöntä, kun remontinkin voi jättää kesken illalla ihan vain siksi, että pääsee oman kullan kainaloon.

Kohtuullisuus elämässä.

Mitä se on? Minussa se herättää ajatuksia ennen kaikkea siitä vaatimusten viidakosta, jossa lapsukaisemme elävät arkea.

Me aikuisetkin sen tunnemme. Kyllä lapset sen kestävät, jos kerran elämässä tehdään koti.

Entä jos se onkin sitä, että rakennetaan aina vain uusi talo, tai edessä on aina vain loputon remontti?

Myös vanhempien täytyy kestää, molempien. Toisen yli ei saa kävellä, kenenkään rajoja ei saa ylittää. Jokainen tuntee ne omat rajansa parhaiten, toisiaan kuulostellen, aidosti.

Menneellä viikolla taas juhlittiin. Muistan, kun Elsa syntyi, silloin sinivuokot kukkivat Viikin pelloilla.

Lasten kanssa laitoimme pääsiäisnurmen tulemaan.

Piha on kuin järvi. Tämä on sitä aikaa vuodesta jolloin paljon mieluummin sulkisin silmät ja heräisin vasta, kun on kesä.

Kaikkialla on kuraa. Sunnuntaina, kun menin vain syvemmälle peiton alle, sanoin miehellekin, että täältä en nouse.

Nousin kuitenkin.

Hän houkutteli minut ja pienemmäisenikin kuuntelemaan, vieläkö pihapuun linnut laulavat. Kyllä ne lauloivat.

Ne lauloivat keväästä. Pääsiäisestä. Kesästä, joka lopulta kuitenkin tulee.

Pyöräilimme pitkään. Pyörätie oli sula.

Kyläkaupasta ostimme suklaata. Jaoimme sen kolmeen osaan.

Onnenhetket ovat niin toisenlaisia kuin ennen.

APRIL