Pikku assarin kanssa baanalla. Kuvasin enkeliä. Sitä oli kiva kuvata, sillä olen haaveillut siitä jo kauan. Olen käyttänyt sitä ikkunastailauksissani joskus joulun alla.

Se sopisi hyvin myös kummilapselleni. Olen huono kummitäti, mutta siitä huolimatta saamme pian kahdeksannen kummilapsen. Ilona saa enkelin.
Lapsuudenkodissa Käpylässä oli pianon päällä aina puinen enkeli. Tuo ei ole samanlainen. Mutta siitä voisi tulla yhtä tärkeä meille. Toivottavasti se on sitä myös Ilonalle.

Lovipuu on saamassa uuden ruosteisen pinnan. Mikä kiehtova materiaalien kontrasti: vaneri ja ruostunut teräs. Molemmat mun lemppareita.

Varpusparvi lähti mukaamme, se jatkaa pian matkaamme korttien muodossa.

Äitienpäivää juhlittiin auringossa. Oli niin lämmin. Varpailleen mentiin.

Kävimme juhlimassa.

Ja söimme hyvin.

Sain kylässä ihania, makeita kasviksia. Äitienpäivänä herkuttelimme niitä taas ja kalaa ja tsatsikia.

Itsetehty tsatsiki on niin hyvä kaveri kaikelle grillatulle ja ruisleivälle, uusista perunoista puhumattakaan.
En pärjää ilman sitä.

Me – ilman henkeä ei ole mitään.

Viime päivinä olen löytänyt itseni monesti vanhojen päiväkirjojeni ääreltä. Olen halunnut muistaa sellaista, jonka olen jo unohtanut. Olen myös löytänyt itseni istumasta, miettimästä.

Olen luonut. Minulle luominen on sitä, että vaikka voisin nukkua, en nuku, vaan kukun. On tehtävä juuri silloin, kun se on mielessä. Muutoin siitä ei tule se koskaan.

Olen kuunnellut tuulta ja lintujen laulua. Olen antanut musiikin viedä, niin että lapsetkin ovat kysyneet; onko sulla äiti huono kuulo . Tiedä häntä. Mutta sama musiikki, joka säesti nuoruuden ilta-ajeluita tyttöjen kanssa Kaivarissa, on ollut taustana minun matkallani täällä.

Tämä matka on ollut huikea kokemus. Se on vienyt meitä.
Meillä oli plani. Mutta vanhoilla taloilla on myös omansa. Niiden puolesta ei voi päättää. Ne päättävät itse.

Niihin joko rakastuu. Tai sitten ei. Ja jos rakastuu, rakastuu myös renttuihin.

On vain tämä hetki. Hyvä tässä. Ei huomisen huolta.

Kiitos toverit. Olen niin hämilläni siitä, miten paljon teitä on. On ollut ilo tehdä työtä, jolla on ollut väliä.
Vuodeksi sitouduin, kun aloitin tämän blogini. Ja yksivuotisbileisiin se on hyvä päättää.

Tämä oli minun toiveeni. Kiitos Anski, kun sitä kuuntelit! Koti ja keittiö -lehteen tulee vielä juttu, kun on sen aika.

Rakkaat terveiset Mumsìn emolle Outille ja Louekarin Maijalle. En unohda teitä enkä ajatuksianne koskaan. Olette ihania ihmeitä!

Rakas rutistus myös uskolliselle sparraajalleni, joka lakkaamatta olet. Aarre!  Sinusta kuullaan vielä.

Siskokullat, luottamustanne ei ole tarvinnut epäillä, systerin sanoja lainaten. Kiitos!

R, matka kanssasi jatkuu. Seitsemän oven takana odotetaan. Rutistan ja lujaa, kun nähdään!  Tuletko vastaan?

Lähelle on lyhyt matka.

On jo hämärä. Lapset nukkuvat. Mies odottaa, että mennään.
Lampaat tahtovat talliin nukkumaan.

Menen. Yhdessä on mukavampi palella, kuin yksin.

Hyvää elämää kaikille! Ihme päivässä riittää.

Kiitollisuudella,
m.

The End.

Kotikylän onni ja ylpeys on oma luomutukkuri.

Aika monta vuotta piti asustaa täällä korvessa, ennen kuin sen löysin. Mutta kun löysin, tunsin tulleeni “kotiin”.

Että läheltä voi löytyä jotain noin hyvää.

Ihanaa on myös, että lähellä on metsä, meri ja papan pottupelto, jossa itse kyykitään. Niin ja se ihana Kuuselan leivän Anja, joka leipoo leivän, jos ei itse jaksa. Kyläkauppaa unohtamatta. Isot marketit eivät ole minun juttuni.

Vanha vole, jo väsynyt ajamaan.

Mutta väri niin hieno. Lemppari.

Sky planter -ruukku leijuu ilmassa ruokalan pöydän yllä, siitä voi tipauttaa tuoreet yrtit suoraan lautaselle.

Kaunista, kätevää ja niin maistuvaa.

Pääsiäiskukasta pukkaa vihreää, pihakoivut antavat vielä odottaa hiirenkorviaan.

Kissanpennut ovat saaneet helmet kaulaansa. Ne osaavat jo hiukan taapertaa. Hoivaa ja hoivattavia riittää.

Nimipohdintoja on paljon. Lapset puhuvat Tyynestä ja Harmista:). Mutta Into on Into eikä muuksi muutu.

Marjatta-mummulta muutti pelakuu meille, se pääsi emalikuppiin.

Ja pirtissä leijuu muutama muukin vihreä viihdyttäjä.  Päiväpedistä tuli heti kaikkien lemppari, pötkötyspaikka.

Painimesta. Riippumaton korvike.

Samaa tomaatinpunaista, jota on päiväpedin  Marimekon Tuulipuu-kankaassa.

.. on myös Ikean rottinkinojatuolissa. Harmi, että näitä saa vaan Ruotsista. Joten sinne!

Tai Annansilmät-aittaan, Nakke-riipukeinun voi vaikka maalata.

Tikaun matto on lempeän muotoinen. Sopiva kumppani Naken kaveriksi. Ihana paljaiden varpaiden alle.

Nimpparikukat sain. Orvokin. Auringon. Kiitos kamu!

Kepparitalli on lasten projekti, keskellä pihaa. Somasti. Vinksin ja vonksin.

Se on saanut maalin jämiä ylleen.

Ja työ sen parissa jatkuu.

Lampolaa on rakennettu myös. Uutta aitausta pihalle.

Jotain hauskaa ja värikästä maalia sinne vielä!

Esikoinen lupasi rakentaa katoksen, auringon- ja sateensuojan.

Pökköä pesään, yhä vain. Vieläkin. Lämmintä, kesää odotellessa. Halot ovat kauniita, puhuvat metsän kieltä.

Jo syksyllä sanoin, että tahdon seinän täynnänsä halkoja. En ole saanut vieläkään sitä.

Mutta ehkä saan, kun tulee kesä ja varvaskelit.

Äitienpäivälahjatoiveeni suukkojen ja olemisen lisäksi: taidenäyttely.

Sinne jälleen, niin kuin joka vuosi.

Hauskaa vappua toverit!

Täytyy myöntää, että meillä aloitettiin vesisota jo pääsiäispyhinä, lämmöstä innostuneina.

Siitä on hyvä jatkaa. Äsken teimme jo toisen satsin simaa, ja huomenna teemme munkkitaikinan. Mummu-kulta lupaan, että yritämme olla polttamatta koko taloa.

Jos niin kurjasti kävisi, voin kertoa, se ei olisi ensimmäinen kerta, kun tämän koulun keittiö palaa.

Tänään istuin tovin erään sotainvalidin luona. Samaisen, jolta saimme mustan kissamme. Tahdoin, että hän tietää, miten sen kävi.

Istuin pitkään. Tuntui pahalta lähteä, niin yksin hän oli.

Mutta hän puhui paljon ja nauroi. Minäkin nauroin. Nauroimme yhdessä.

Ja itkimme. Nyt tiedän taas tämän koulun tarinaa vähän enemmän. Sattumalta hän on se mies, joka on tehnyt täällä monta remonttia.

Haluan vielä hakea hänet meille kylään. Ehkä hän muistaa sitten vielä lisää. Minulle juurilla on väliä.

Pääsiäisen asuimme pihalla, lähellä, iholla. Lapset kysyivät, emmekö mene tänäänkään minnekään. Vastaus oli aina sama ja tyly: Ei, ei tänäänkään.

Ollaan vain, lähellä. Ja me olimme. Meillä oli niin mukavaa.

Kokko oli jättisuuri.

Pääsiäiskokko on uusi perinne minulle. Muistan, kuinka lapsena menin junalla virpomaan ystäväni luokse Pohjanmaalle.

Olihan se toki kannattavaa, koska heillä virvottiin viikko myöhemmin kuin meillä Helsingissä. Näin ollen sain melko keon “munia”. Ja pääsin myös kokemaan pääsiäiskokon siellä.

Se on perinne, joka kokosi kyläläiset yhteen.

Vähän jännitti, miten kokon kanssa käy, mutta mies vain virnisti.

Tyydyin luottamaan, että hyvin käy. Ja hyvin kävi.

Pääsiäispäivänä aurinko paistoi, ja vaatteet ja kengät lensivät sinne ja tänne. Ei palellut.

Mies katsoi vähän hitaasti, kun kannoimme lasten kanssa keittiön pöydänkin pihalle. Sen äärellä söimme monta pääsiäisruokaa.

Sisällä kävimme vain jääkaapilla.

Peiton alle menimme vasta, kun emme jaksaneet muuta.

Kissanpennut ovat avanneet silmänsä ja ulkoilleet kanssamme, sylissä.

Pienimmäiseni sylistä kuuluu aina “mau”, kun hän kantaa kissoja, vuoroin jokaista, että kukaan ei varmasti jää ilman hoivaa.

Kai hoivavietti on luontainen jo pienestä asti.

Leija lensi..

samoin futis.

Niin ja karva.. tämä on sitä aikaa, kun nelijalkaiset ystävämme pääsevät talvikarvoistaan.

Me harjaamme ja harjaamme, silti tuntuu, että se ei lopu ikinä. Kunhan tulee kesä, on aika oppia keritsemään lampaat. Saapa nähdä, miten sen kanssa käy.

Aamu on melkein aina hidas. Lapset kysyvät, miksi sinä äiti aina paistat noita munia. Ja äiti paistaa. Pienenä jouduin syömään niin paljon puuroa, että nyt ei enää ikinä.

Paitsi miehen tekemää riisipuuroa kyllä.

Kyökki on autio pöydän mentyä. Tila on tullut tärkeäksi täällä asuessa. Vaikka vasta 2/3 koulusta on käytössämme, nautin siitä, että on väljää.

Ja toisaalta siitäkin, että on ovia, joita voi sulkea ja jättää kaaoksen tai keskeneräisyyden niiden taa.

Aiemmin aamusiivoukseni oli koko talo, joka nurkka. Ikkunat pesimme neljästi vuodessa. Nyt on toisin. Nämä maailman kauneimmat ruutuikkunat ei ole tehty pestäväksi. Eikä ole kyllä käynyt mielessänikään tarttua sorkkarautaan ja alkaa availla niitä.

Ei vielä. Ehkä vuoden päästä. Tai kymmenen.

Niin ja siitä sorkkaraudasta puheenollen. Sinne se meni saunan savupiippuun, kallis Fiskarsimme. Mies kiipesi saunan katolle nuohoamaan piipun siltä varalta, jos linnut olisivat taas tehneet pesänsä sinne. Kas kummaa ja humps. Sorkkarauta putosi kesken puuhien alas. Ja lapset sen totesivat ja huikkasivat katolle:  Isi kyllä se näkyy täällä, kun kiukaan luukusta kurkkaa. Onneksi se ei estä saunomistamme .

…kodinhoitohuoneesta haaveillessa. Vaikka se on vieläkin kesken.

Hihkun, kun näen sen. Marimekon Ho-Hoi -kangas on minulle tärkeä. Se on täynnä muistoja. Se on tärkeä päiväkirjan sivu. Siinä on ne kaikki värit, jotka näen pyykkiparatiisissani.

Karhuherra kuulee, kuuleeko kuomaseni?

Kyllä kuulee.

Täällä alkaa vappukarkelot, nyt on kuule mentävä. Tuut-tuut..

Ihana toukokuu, saavu.

Mieli on valmis matkaamaan kesään.

Kädet rakkuloilla. Kykenemättömät tarttumaan toimeen. Mihinkään.
Viime viikolla sen sanoin. Nyt pyykkiparatiisiremppa jäähylle, ja pihalle.
Tärkeysjärjestyksen tekeminen on niin totaalisen toivotonta tällaisessa lanssissa, kun kaiken tekeminen on tärkeää. Mutta meilläkin on vain 24 tuntia vuorokaudessa.
Talkoot tarkoittavat meille sitä, että töitä tehdään lasten ja eläinten ehdoilla, kahden aikuisen ja lasten voimin.

Mieli näkee vihreää, mutta jalat maassa tallaavat multaa.

Parhailla paikoilla, niillä, jotka säästyivät kaivurin kauhalta viime syksynä, näyttää tältä.

Pulla-poni tuli kaveriksi talkoisiin. Ruohonleikkuri se oli. Vaikka minä luulin saavani siitä niiden haravoitujen heinäpinojen syöjän..

Linnut säestivät ja tuuli, joka kohisi pihapuissa. Katselin kuusiamme. Tuumin. Minäkin kyllä pidän pihasta, joka on luonnontilassa.
Villi puutarha on minun juttuni. Mutta kyllä sitäkin pitää hoitaa. Tästä pihasta ei ole taidettu välittää vuosikymmeniin.

Räsymatot odottavat mäntysuopaa.

Pääsiäiskokko sen kuin kasvaa.

Tulisi tyven, niin se saisi palaa.

Tauon paikka.

Grillikausi korkattiin.

Auringossa oli niin hyvä.

Pihasauna maistui mansikalta tuon raatamisen jälkeen. Tovin saimme tuumata, mikä on, kun piippu ei vedä.
Katselin pihamaalta ja nauroin rättipoikkiväsyneenä. Mies saunan katolla ja poika katon alla. Ihmeissään savusaunastamme. Mies nuohosi aikansa, lintu oli tehnyt pesänsä piippuun.

Kissapaita, Pastori Duudsonin muistolle.

Pajunkissoja, niin pieniä.

Kissanpentu niin pieni.

Oli tiistai-iltaa, kun hain yöpaitaa peltikaapistani. Vastassa oli lämmin tuulahdus, ja kissa kehrääväinen, joka yleensä välttelee kaappejamme.
Mutta sinne Peikko oli tehnyt pesänsä. Synnyttänyt hiiren hiljaa neljä pienen pientä pentua. Yhden valkoisen ja kolme kirjavaa.
Voi rakkautta. Voi ihmettä.

Valkoisesta kissasta tuli heti lasten lemppari.

Sitä kutsutaan epävirallisen virallisesti Intoksi.

Yleensä sunnuntaina meillä levätään.

Se onkin ollut yksi parhaista päätöksistä näin rempatessakin.

Palmusunnuntai alkoi kuitenkin odottavissa tunnelmissa.
Teimme noidille yllätykset.

Syntyy noita.

Myös Pepistä, joka kyläili tyttöjen luona.

Tämä herra ei osannut läksyjään. Sai kuitenkin virpoa tyttöjen seurassa, kun lupautui antamaan “virpomiskepin”, niin kuin hän itse vitsojansa nimitti, ja toivottamaan hyvää pääsiäistä.

Kukkii keltainen.

Meillä pääsiäislammas on savesta, pöydällä vartioimassa Oregano-kuppia.

Palmusunnuntai ruokalassa.

Vielä tällä viikolla juhlitaan talon vanhinta. Sitten onkin pirskeet tältä keväältä pidetty.

LAUTASKOLLAASI SKÖNÄ HEM

Tänään haahuilen ja haaveilen lautaskollaasista keittiööni. Fiskars odottaisi pihalla. Mutta en jaksa. En kykene.
Vaaleja valvoin liian myöhään mieheni kanssa. Hän oli ihan tuohtunut kaikesta. Olin minäkin pettynyt, vihreä sitoutumaton. Minusta silti tuossa kaikessa piilee kuitenkin muutoksen mahdollisuus.

Ei ihmisillä ole hyvä eriarvoisuuden keskellä. Köyhän hätään pitää reagoida, eikä vaan viitoitta tietä luukulta toiselle.
Kun tahtoo hyvää toiselle, syntyy ihmeitä.

Viikko on ollut hyvä.

Tuntuu, että viimein olen heräämässä talviuniltani. I really hope so!

Teimme retken. Bongasimme lintuja taivaalta ja pellolta. Keräsimme ison kimpun pajunokissoja. Nuo pienet pehmeät kissat ovat kuin kissanpentuja.

Tahtovat tulla hoivatuiksi.

Lumi on kadonnut. Alkuviikosta näytti vielä tältä. Mutta nyt se on muisto vain.

Taidekoululla tämä suloinen talkkarin ovi. Kävin siellä kyselemässä graffititaiteilijoita.

Mielessä muhii taas monenlaista. Aina kun siellä käyn, haaveilen taas ehtiväni sinne. Tykkään niiin sen tunnelmasta. Siellä on ihmisiä, jotka elävät todeksi haaveitaan.

Pääsiäistä odotan. Sen loputtoman pitkiä pyhiä. Lähelläoloa. Ei minkään tekemistä.

Sain kutsun valokuvanäyttelyyn, ja aion mennäkin. Usva Torkin Ruohokaton alla -näyttely Kallion kirjastossa 3.-15. toukokuuta. Usva on nuori tyttö, taiteilijan lapsi, lahjan saanut. Taiteilijaksi kasvanut. Kuvat liikuttavat jotain minussa. Olen aina haaveillut Usva-nimisestä tyttärestä, itse asiassa siitä asti, kun Usva syntyi. Ja elämä “ruohokaton alla” on tullut läheiseksi afrikkalaisen ystävämme myötä.

Tämä kuva on Leolta. Sokea poika, ja hänen siskonsa, ja isoäiti, joka pitää heistä huolen. Toivoisin niin, että hän pääsisi kouluun. Lukemaan oppiminen on hengissä pysymistä siellä.

Tällä viikolla luonto on ollut usvan peittämä. Mutta pirtissämme ohra on itänyt.

En muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon kuin viime päivinä. Saimme vieraita Espoosta. Lasten serkkuja.

Vilma, Saimi..

..ja Kaisa. Minulle kuin siskoja. Oli juhlaa, kun olitte.

Serkkujen seurassa matkasimme juhlimaan Lappiin, hattujaisiin.

Hiljaisuus-näyttely Rovaniemen yliopistolla.

Illalla palasimme. Äiti on täällä taas. Ja isi.

Kesäeteinen on vielä kaaos ja ylikuormitettu vaatekuorman alla.

Mutta silti korkattu taas.

Naulakot Innon, samoin katosta riippuva Oka. Tuparilahja entiseen kotiin.

Jo kolmannen kerran pääsiäisnurtsit on kasvatettu Marimekon kirstuihin.

Espoosta tulleille sanoin, kumpsuilla mennään. Ja niin mentiin. Mutta ennen kotimatkaa ikuistettiin tennareissa muisto ja tämä kevät.

Gabriel ja Elvis.

Pihalla ekaa kertaa.

Syötävän söpöjä. Kyllä.

Jos junassa sunnuntai-iltana haisi AIV, tiedätte, että siellä serkut matkasivat böndeltä landelle Espooseen.

]]> http://koulunlattianarisee.kotijakeittio.fi/2011/04/13/pihalla/feed/ 12 http://koulunlattianarisee.kotijakeittio.fi/2011/04/08/april/ http://koulunlattianarisee.kotijakeittio.fi/2011/04/08/april/#comments Fri, 08 Apr 2011 07:02:07 +0000 mimmi http://koulunlattianarisee.kotijakeittio.fi/?p=3195

Luin viime viikolle juttua muusikosta, joka perheineen osti vanhan kyläkoulun. Unelmiensa kodin. He remppasivat sitä rakkaudella, eikä ollenkaan sieltä, mistä aita oli matalin.

Kodissa oli lämmin tuntu vaikka kovin hiljainen. Lasten jälkiä oli kaikkialla. Mutta unelmien kodista oli tullut myös painajainen.

Kuvassa oli yksin mies ja kitara. Lapset asuvat nyt vuoroin isänsä, vuoroin äitinsä luona. Ei enää perheen yhteisiä ruokahetkiä keittiössä, joka oli niitä varten rempattu. Ei enää.

Remontti on niin moninainen juttu. Se voimaannuttaa. Mutta se myös lamaannuttaa. Se kysyy venymistä. Se kysyy kärsivällisyyttä. Se kysyy aikaa. Siitä pitää oikeasti välittää, muuten mistään ei tule mitään.

Mutta ennen kaikkea rakkautta pitää tuntea muuhunkin kuin talovanhukseen, ennen kaikkea siihen muuhuun.

Aina rakkaus toiseen ei ole rakkautta. On myös aikoja, että se on vain tahtoa. Sama se on talonkin kanssa.

Saunassa yksin mietin paljon, mietin elämää. Lähes 13 yhteistä pitkää vuotta. Tuntuu pitkältä ajalta. Mies on sanonut, että hän muistaa vieläkin tuoksun, joka minussa oli, kun tulin sotapoikaa asemalaiturille vastaan.

Minä en muista, vaikka tiedän. En halua muistaa. Muistan vain, että me tappelimme aina ja kamalasti. Kaksi ihmistä niin erillaista ihmistä, niin erillaisista lähtökohdista rakentamassa yhdessä jotain.

Enpä olisi uskonut, että siitä voi syntyä jotain tällaista. Vuosi vuodelta parempaa. Niin kummaa. Mutta sen minä muistan, ja haluankin muistaa, miten käsi, johon tartuin oli iso ja niin turvallinen.

Mutta kyllä mielessä on monta huokausta nyt, ei vain sen puolesta että tämä hyvä täällä säilyisi, vaan että se saisi säilyä kaikkialla, missä on jonkun koti.

Lähellä menossa niin monta raksaa, monta remppaa, monta uupumusta, vaikka paljon myös yhteisiä iloja ja unelmia, joista ponnistetaan ja joista ammennetaan.

Mutta, että mieli sen muistaisi, että tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka, yhdessä kuljettu.

Sillä matkalla jokainen hetki voi olla hyvä. Onnellinen.

On se vain mieletöntä, kun remontinkin voi jättää kesken illalla ihan vain siksi, että pääsee oman kullan kainaloon.

Kohtuullisuus elämässä.

Mitä se on? Minussa se herättää ajatuksia ennen kaikkea siitä vaatimusten viidakosta, jossa lapsukaisemme elävät arkea.

Me aikuisetkin sen tunnemme. Kyllä lapset sen kestävät, jos kerran elämässä tehdään koti.

Entä jos se onkin sitä, että rakennetaan aina vain uusi talo, tai edessä on aina vain loputon remontti?

Myös vanhempien täytyy kestää, molempien. Toisen yli ei saa kävellä, kenenkään rajoja ei saa ylittää. Jokainen tuntee ne omat rajansa parhaiten, toisiaan kuulostellen, aidosti.

Menneellä viikolla taas juhlittiin. Muistan, kun Elsa syntyi, silloin sinivuokot kukkivat Viikin pelloilla.

Lasten kanssa laitoimme pääsiäisnurmen tulemaan.

Piha on kuin järvi. Tämä on sitä aikaa vuodesta jolloin paljon mieluummin sulkisin silmät ja heräisin vasta, kun on kesä.

Kaikkialla on kuraa. Sunnuntaina, kun menin vain syvemmälle peiton alle, sanoin miehellekin, että täältä en nouse.

Nousin kuitenkin.

Hän houkutteli minut ja pienemmäisenikin kuuntelemaan, vieläkö pihapuun linnut laulavat. Kyllä ne lauloivat.

Ne lauloivat keväästä. Pääsiäisestä. Kesästä, joka lopulta kuitenkin tulee.

Pyöräilimme pitkään. Pyörätie oli sula.

Kyläkaupasta ostimme suklaata. Jaoimme sen kolmeen osaan.

Onnenhetket ovat niin toisenlaisia kuin ennen.

Palasin lomalta. Olen väsynyt, mutta onnellinen. Olen hämilläni kaikesta kokemastani. Kiitollinen.

Viikko sairastupaa. Tuntuu, että meillä on eletty arkea viimeksi ennen hiihtolomaa. Eihän sellainen ole arkea, kun puolet jengistä vaan lepää pois kuumeettaan. Ainoa lohtu on, että se menee pois, kun antaa sille aikaa. Ja se meni pois. Nyt tuntuu ihmeeltä, kun viikonloppuna taas olimme omenaposkia, leikimme ja riitelimme jo ihan kuin tavallisesti.

Kesken jäänyt maalausurakka saatettiin vihdoin loppuun. Jotakin freesausta keittiön toiseen päätyyn kaipasin, vaikka halusinkin säilyttää elämän jäljet vanhoissa keittiökaapeissamme, jotka olemme haalineet sieltä ja täältä.

Haaveilin jättilaatoista. Mies maalasi ne minulle.

Kyllä tuli hyvä.

Halusin kiiltävää. Sainkin. Tykkään.

Kesäniittykimpustamme on jäljellä vain keltainen pallo.

Kotoilua. Ei minnekään menemistä.

Kunnes lopulta tulee sellainen tunne, että nyt on lähdettävä.

Perjantaina teimme retken, minä ja viisivuotiaani. Pitkä päivä kahdestaan, aamusta iltaan.

Retkellä söimme monta lihapullaa ja mansikkakakkua. Vågö-puutarhatuolit ja näkkäriä kotiutui meille, niin ja laskettelulasit. Ei sillä, että meillä olisi lasketeltu tänä vuonna. Ei. Hän vain tahtoi ne ja saikin omilla euroillaan.
Ikeassa on kiva käydä kerran tai kaksi vuodessa.

Lehtihyllyllä minua hymyilytti. Poikani niin luontevasti löysi paikkansa sieltä.

Omalta koivukujalta löytyi pajunkissoja.

Valkoistakin valkoisempaa.

Takapihan pellolla kantohanki, tai ei sittenkään…

Sateenkaaren värejä kuvauskeikalla.

Aamutalli oli hämmennystä täynnä. Kuulin sen heti oven avatessani. Ensin kimeääkin kimeämpi BÄÄ. Ja sitten siihen emolampaan vastaus BÄÄ.
Hetki oli niin liikuttava. Karitsojen piti syntyä syksyllä. Niin meille sanottiin, kun ostimme lampaat.

Ajattelimme, että ei koskaan tule mitään karitsaa. Sitten yhtäkkiä tulikin. Hain miehen töistä kotiin. Siellä me elimme todeksi jouluyön ihmettä tallissa keskellä keväistä kirkasta päivää. Voi sitä rakkauden määrää.

Ensin kimeääkin kimeämpi BÄÄ, ja sitten taas Inkerin vastaus; BÄÄ. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin.
Luulin, että näitä uutisia saadaan ihan jostain muualta kuin meidän tallistamme. Oli jotenkin niin hämmentävää, miten lampaillakin on vahva hoivavietti.
Ja joku ilo siitäkin, että lapset eivät olleet koulussa. Pääsivät antamaan tuttipullosta maitoa karitsoille.

Aivan kuin kaikki tallin asukkaat olisivat tienneet, mitä tapahtui.

Elvis on pienempi. Mutta elämää täynnä. Nenänpää on musta ja kaulassa on afrot.

Gabriel on oikeasti tyttö, mutta kun Ellen sen nimen keksi, se sai jäädä.

Gabrielin nenä on punainen, kuin possulla. Se on myös isompi kuin Elvis.

Gabrielilla ja Elviksellä oli vielä kolmas pieni sisarus, mutta se syntyi kuolleena. En voinut katsoa paljon, se oli varmaan ollut ilman elämää masussa jo pidemmän aikaa.

Syntymä ja kuolema ovat olleet läsnä yhdessä viikossa, joka on tuntunut vuodelta.

Pastori Duudson in memoriam. P oli jäänyt auton alle koivukujamme päässä poissa ollessamme.
En oikein vieläkään usko, että niin on. En tiennyt, että kissojakin voi rakastaa niin paljon. Pastori oli kissoista kesympi. Se, jota pienimmäiseni hoivasi koko ajan. Päikkäreitäkin nukuttiin vierekkäin.

Mutta elämä jatkuu: Peikko-kissa on pieniin päin.

Poikani pieni pyörii kuin karusellissa tuolillaan aamupalaa odotellessaan. Huutelee veljelleen; “pyhmä, pyhmä”.

Kaksivuotias on jotenkin niin toivoton, kun kaikki on aina ei. Hellyyttävällä tavalla ei.

Uusia elämän ihmeitä odotellessa menen talliin taas katsomaan, onko siellä kaikki hyvin.

Arki alkoi taas hiihtoloman jälkeen. Meillä hetkeksi vaan. On hiiren hiljaista. Koulubussi meni jo. Samoin mies. Vieras ja pienet poikani nukkuvat.
Aamutallilla  taas sen kuulin, on kevät. Linnut ovat palanneet pihapuihin. Koko kylmän sydäntalven puissa oli niin kumman autiota. Punatulkutkin menivät naapurin viljasiiloon.

Me pörräsimme kotona koko loman. Välillä tuntui, ettei loma lopu koskaan. Aurinko lämmitti. Välillä tuprutti lunta taivaan täydeltä.

Pienin raahasi kissoja. Me katsoimme ja ihmettelimme sitä, että ne kehräävät vain, kun niitä raahataan. Välittävät eivätkä tykkää huonoa.

Loma-aamut maistuivat mansikalta…

… ja Elovenalta.

Aina, kun aurinko paistoi, keitin kaakaon termariin ja teimme retken.

Suihkari teki ladun taivaalle.

Minä pötkötin rinteessä ja kuvasin hyppyrin alla mitä makeimpia alastuloja.

Kunnes pienin valtasi hyppyrin.

Ja päätti, että hänen on hyvä siinä. Paras.

Kotona leikimme parturia. Onneksi minulla on yksi asiakas, joka on aina tyytyväinen.

Tähän asti tyttöjen tukat olivat olleet luonnontilassa. Kukaan ei ollut leikannut niitä koskaan.

Kerta se oli ensimmäinenkin.

Toiselle tuli hymy, toiselle kyyneleet. Kun ikioma toive ei näyttänytkään siltä, miltä piti.

Tahdon samanlaisen tukan kuin isillä, on viisivuotias poikani sanonut niin kauan kuin muistan.

Näin kauan meni, ennen kuin äiti totteli.

Toive alkoi käydä aina vain hartaammaksi.  Minä nautin, kun sain läheltä kokea sen, miltä tuntuu, kun pienen tärkeä toive täytetään.

Miten paljon muistoja tulikaan mieleeni tuon pienen pulipään myötä. Hän on aivan kuin esikoiseni.

Keittiössä tehtiin muussia.

Punahuuli.

Sielläkin on yksi maalausprojekti työn alla.

Pieni mutta onnellinen poika osallistui, kun teimme vieraallemme kakkuja.

Toinen vieraista, joka viipyi, oli niin kovin pieni.

Minä rakastin häntä, kuin omaani. Olen niin kiitollinen hetkestä, jonka saimme. Koko yön pidin kädestä enkä irrottanut.

Luonto näytti voimansa Japanissa. Ihminen on pieni ja nöyrä sen edessä. Mutta kyllä meidän pitää suojella sitä, mitä meillä on.

Siellä hän on. Nukenrattaissa.

Merellä taas.

Tuuli oli kova. Aurinko lämmin.

Ihmetyksen aihe oli suuri, kun siellä pärisi. Saimme me kyytiäkin reessä.

Aurinko tuli pirttiin. Mies sen maalasi.

Minun perintökalleuteni. Lapsuusmuisto. On minua kosittukin tuossa sängyssä. Muistan, kun mies laittoi sormuksen poskelle. Kysyi otatko vai jätätkö. Ja minä otin.

Kyllä “aurinkomme” on kaunis. Siitä tuli lempparipaikka heti. Sovimme, että se on viikonloppupesä. Sellainen, että kun on viikonloppu, niin siinä saa uinua jokainen vuorollaan.

It’s beautiful here (Mum’s shop)!

Tämä kuva on tästä hetkestä. Aamuteellä afrikkalaisen ystävämme kanssa. Minusta on niin mukava, kun meillä on hänet. Hänellä meidät. Saamme toisiltamme niin paljon. Hän aikoi mennä lasten kanssa tekemään polttopuita.

Huomenna hän lähtee. Me myös.

Meillä on loma. Hyvä maanantai. Sellainen, mistä ei tarvitse lähteä minnekään.
Valtaosa perheestämme lomailee, vain yksi uurastaa töissään. Viikon päästä otetaan sitten takaisin. Ja karataan hetkeksi kaikki.

Viime viikolla taas luistelimme koko perhe. Saimme omenaposket. Tuuli tuiversi. Ja pienin liukui turvassa vanhempien kannattelemana. Luotti, että ei kaadu. Eikä kaatunut.

Illalla vielä saunoimme. Saunapolku oli niin liukas, ja tähtiä oli enemmän kuin koskaan.
Tuollaiset hetket ovat helmiä. Sellaisia tavallisen hyviä hetkiä, joita ei unohda.

Arki oli spagettia, ilman kastiketta tietenkin. Mieli oli solmussa hetken.

Mutta, kun selvisi, värit olivat kirkkaat. Olo niin kevyt. Kupliva. Onnellinen.

Tyttö toivoi, että tee äiti sämpylätaikina. Ja äiti teki. Tyttö leipoi.

Kaksi taikinaa. Siitä syntyi sämpylävuori.

Koti on täynnä leikkejä. Alaluokassa on koti, Elsan huoneessa on koulu ja pirtissä päiväkoti.

Tuli sohjo, kura ja kumpparit.

Kaarnatuuli. Sellainen, joka irrottaa puista risut ja kaarnat.

Me katsoimme ikkunasta.

Tuulella oli ääni. Iso ääni, niin kuin pienin sanoi.
Vanha kansa uskoo, että kolmannesta kaarnatuulesta on yhdeksän viikkoa suliin vesiin.

Vietin yhden hiljaisen päivän ladulla. Merellä ja metsässä.

Sukset tökkivät. Kaarnatuulen ansiota sekin. Maisema. Se mykisti.
Suljin silmäni ja annoin ladun viedä.

Haapapuun juurella pidin taukoa.

KUVA KANTTIA2

Tämä oli se kaunis talo, joka meillä oli mielessä, kun pyysimme arkkitehtiä piirtämään meille kodin.
Hän piirsi. Pidän tästä kuvasta vieläkin. Palaan siihen toisinaan. Talo Kaisaan. Se tuo mieleen kevään. Yhden maaliskuun, jolloin aurinko paistoi niin kumman kirkkaasti.
Ilman niitä hetkiä emme olisi tässä. Arkkitehti piirsi kodin, josta tuli haapapuun keltainen. Se keltainen, miltä haapapuu näyttää, kun on syksy.
Se koti oli ja meni. Mutta Kaisa ei mennyt. Eikä muisto. Usein saan vastata siihen, mitä entisestä elämästä kaipaan. Mutta minä kaipaan vain sitä, kun meillä ei ollut tietokonetta .

Valkoisissa lakanoissa nähdään valkoisia unia. Päiväunille mennään aina vierekkäin.

KUVA www.kilpisjarvi.org

Unissa minä matkaan Lappiin. Näin keväisin iskee kova kaipuu sinne.

KUVA www.kilpisjarvi.org

Taas. Vuosi sitten hiihtelimme siellä koko perhe.

KUVA www.kilpisjarvi.org

Nyt kysyin mieheltä, mennäänkö kahden autiotuvasta autiotupaan. Mikään ei ole sama, kuin Lappi.

Aurinko on saanut lumen sulamaan. Ja tuuli. Varjot leikkivät. Potkuri liitää. Ja leija.

Välitän, välität. Tallilla viivytään. Kun ei palele enää.

Kaakao kupli laskiaissunnuntaina.

Retki oli ihana.

Sinne unohduimme. Pienin nukahti kesken mäenlaskun.

Posti toi sydämiä. Tämä kuva on täynnä odotusta. Ensi viikolla se odotus palkitaan.

Niin kivaa. Kutkuttavan ihanaa.