Hauskaa vappua toverit!

Täytyy myöntää, että meillä aloitettiin vesisota jo pääsiäispyhinä, lämmöstä innostuneina.

Siitä on hyvä jatkaa. Äsken teimme jo toisen satsin simaa, ja huomenna teemme munkkitaikinan. Mummu-kulta lupaan, että yritämme olla polttamatta koko taloa.

Jos niin kurjasti kävisi, voin kertoa, se ei olisi ensimmäinen kerta, kun tämän koulun keittiö palaa.

Tänään istuin tovin erään sotainvalidin luona. Samaisen, jolta saimme mustan kissamme. Tahdoin, että hän tietää, miten sen kävi.

Istuin pitkään. Tuntui pahalta lähteä, niin yksin hän oli.

Mutta hän puhui paljon ja nauroi. Minäkin nauroin. Nauroimme yhdessä.

Ja itkimme. Nyt tiedän taas tämän koulun tarinaa vähän enemmän. Sattumalta hän on se mies, joka on tehnyt täällä monta remonttia.

Haluan vielä hakea hänet meille kylään. Ehkä hän muistaa sitten vielä lisää. Minulle juurilla on väliä.

Pääsiäisen asuimme pihalla, lähellä, iholla. Lapset kysyivät, emmekö mene tänäänkään minnekään. Vastaus oli aina sama ja tyly: Ei, ei tänäänkään.

Ollaan vain, lähellä. Ja me olimme. Meillä oli niin mukavaa.

Kokko oli jättisuuri.

Pääsiäiskokko on uusi perinne minulle. Muistan, kuinka lapsena menin junalla virpomaan ystäväni luokse Pohjanmaalle.

Olihan se toki kannattavaa, koska heillä virvottiin viikko myöhemmin kuin meillä Helsingissä. Näin ollen sain melko keon “munia”. Ja pääsin myös kokemaan pääsiäiskokon siellä.

Se on perinne, joka kokosi kyläläiset yhteen.

Vähän jännitti, miten kokon kanssa käy, mutta mies vain virnisti.

Tyydyin luottamaan, että hyvin käy. Ja hyvin kävi.

Pääsiäispäivänä aurinko paistoi, ja vaatteet ja kengät lensivät sinne ja tänne. Ei palellut.

Mies katsoi vähän hitaasti, kun kannoimme lasten kanssa keittiön pöydänkin pihalle. Sen äärellä söimme monta pääsiäisruokaa.

Sisällä kävimme vain jääkaapilla.

Peiton alle menimme vasta, kun emme jaksaneet muuta.

Kissanpennut ovat avanneet silmänsä ja ulkoilleet kanssamme, sylissä.

Pienimmäiseni sylistä kuuluu aina “mau”, kun hän kantaa kissoja, vuoroin jokaista, että kukaan ei varmasti jää ilman hoivaa.

Kai hoivavietti on luontainen jo pienestä asti.

Leija lensi..

samoin futis.

Niin ja karva.. tämä on sitä aikaa, kun nelijalkaiset ystävämme pääsevät talvikarvoistaan.

Me harjaamme ja harjaamme, silti tuntuu, että se ei lopu ikinä. Kunhan tulee kesä, on aika oppia keritsemään lampaat. Saapa nähdä, miten sen kanssa käy.

Aamu on melkein aina hidas. Lapset kysyvät, miksi sinä äiti aina paistat noita munia. Ja äiti paistaa. Pienenä jouduin syömään niin paljon puuroa, että nyt ei enää ikinä.

Paitsi miehen tekemää riisipuuroa kyllä.

Kyökki on autio pöydän mentyä. Tila on tullut tärkeäksi täällä asuessa. Vaikka vasta 2/3 koulusta on käytössämme, nautin siitä, että on väljää.

Ja toisaalta siitäkin, että on ovia, joita voi sulkea ja jättää kaaoksen tai keskeneräisyyden niiden taa.

Aiemmin aamusiivoukseni oli koko talo, joka nurkka. Ikkunat pesimme neljästi vuodessa. Nyt on toisin. Nämä maailman kauneimmat ruutuikkunat ei ole tehty pestäväksi. Eikä ole kyllä käynyt mielessänikään tarttua sorkkarautaan ja alkaa availla niitä.

Ei vielä. Ehkä vuoden päästä. Tai kymmenen.

Niin ja siitä sorkkaraudasta puheenollen. Sinne se meni saunan savupiippuun, kallis Fiskarsimme. Mies kiipesi saunan katolle nuohoamaan piipun siltä varalta, jos linnut olisivat taas tehneet pesänsä sinne. Kas kummaa ja humps. Sorkkarauta putosi kesken puuhien alas. Ja lapset sen totesivat ja huikkasivat katolle:  Isi kyllä se näkyy täällä, kun kiukaan luukusta kurkkaa. Onneksi se ei estä saunomistamme .

…kodinhoitohuoneesta haaveillessa. Vaikka se on vieläkin kesken.

Hihkun, kun näen sen. Marimekon Ho-Hoi -kangas on minulle tärkeä. Se on täynnä muistoja. Se on tärkeä päiväkirjan sivu. Siinä on ne kaikki värit, jotka näen pyykkiparatiisissani.

Karhuherra kuulee, kuuleeko kuomaseni?

Kyllä kuulee.

Täällä alkaa vappukarkelot, nyt on kuule mentävä. Tuut-tuut..

Ihana toukokuu, saavu.

Mieli on valmis matkaamaan kesään.

Kädet rakkuloilla. Kykenemättömät tarttumaan toimeen. Mihinkään.
Viime viikolla sen sanoin. Nyt pyykkiparatiisiremppa jäähylle, ja pihalle.
Tärkeysjärjestyksen tekeminen on niin totaalisen toivotonta tällaisessa lanssissa, kun kaiken tekeminen on tärkeää. Mutta meilläkin on vain 24 tuntia vuorokaudessa.
Talkoot tarkoittavat meille sitä, että töitä tehdään lasten ja eläinten ehdoilla, kahden aikuisen ja lasten voimin.

Mieli näkee vihreää, mutta jalat maassa tallaavat multaa.

Parhailla paikoilla, niillä, jotka säästyivät kaivurin kauhalta viime syksynä, näyttää tältä.

Pulla-poni tuli kaveriksi talkoisiin. Ruohonleikkuri se oli. Vaikka minä luulin saavani siitä niiden haravoitujen heinäpinojen syöjän..

Linnut säestivät ja tuuli, joka kohisi pihapuissa. Katselin kuusiamme. Tuumin. Minäkin kyllä pidän pihasta, joka on luonnontilassa.
Villi puutarha on minun juttuni. Mutta kyllä sitäkin pitää hoitaa. Tästä pihasta ei ole taidettu välittää vuosikymmeniin.

Räsymatot odottavat mäntysuopaa.

Pääsiäiskokko sen kuin kasvaa.

Tulisi tyven, niin se saisi palaa.

Tauon paikka.

Grillikausi korkattiin.

Auringossa oli niin hyvä.

Pihasauna maistui mansikalta tuon raatamisen jälkeen. Tovin saimme tuumata, mikä on, kun piippu ei vedä.
Katselin pihamaalta ja nauroin rättipoikkiväsyneenä. Mies saunan katolla ja poika katon alla. Ihmeissään savusaunastamme. Mies nuohosi aikansa, lintu oli tehnyt pesänsä piippuun.

Kissapaita, Pastori Duudsonin muistolle.

Pajunkissoja, niin pieniä.

Kissanpentu niin pieni.

Oli tiistai-iltaa, kun hain yöpaitaa peltikaapistani. Vastassa oli lämmin tuulahdus, ja kissa kehrääväinen, joka yleensä välttelee kaappejamme.
Mutta sinne Peikko oli tehnyt pesänsä. Synnyttänyt hiiren hiljaa neljä pienen pientä pentua. Yhden valkoisen ja kolme kirjavaa.
Voi rakkautta. Voi ihmettä.

Valkoisesta kissasta tuli heti lasten lemppari.

Sitä kutsutaan epävirallisen virallisesti Intoksi.

Yleensä sunnuntaina meillä levätään.

Se onkin ollut yksi parhaista päätöksistä näin rempatessakin.

Palmusunnuntai alkoi kuitenkin odottavissa tunnelmissa.
Teimme noidille yllätykset.

Syntyy noita.

Myös Pepistä, joka kyläili tyttöjen luona.

Tämä herra ei osannut läksyjään. Sai kuitenkin virpoa tyttöjen seurassa, kun lupautui antamaan “virpomiskepin”, niin kuin hän itse vitsojansa nimitti, ja toivottamaan hyvää pääsiäistä.

Kukkii keltainen.

Meillä pääsiäislammas on savesta, pöydällä vartioimassa Oregano-kuppia.

Palmusunnuntai ruokalassa.

Vielä tällä viikolla juhlitaan talon vanhinta. Sitten onkin pirskeet tältä keväältä pidetty.

LAUTASKOLLAASI SKÖNÄ HEM

Tänään haahuilen ja haaveilen lautaskollaasista keittiööni. Fiskars odottaisi pihalla. Mutta en jaksa. En kykene.
Vaaleja valvoin liian myöhään mieheni kanssa. Hän oli ihan tuohtunut kaikesta. Olin minäkin pettynyt, vihreä sitoutumaton. Minusta silti tuossa kaikessa piilee kuitenkin muutoksen mahdollisuus.

Ei ihmisillä ole hyvä eriarvoisuuden keskellä. Köyhän hätään pitää reagoida, eikä vaan viitoitta tietä luukulta toiselle.
Kun tahtoo hyvää toiselle, syntyy ihmeitä.

Viikko on ollut hyvä.

Tuntuu, että viimein olen heräämässä talviuniltani. I really hope so!

Teimme retken. Bongasimme lintuja taivaalta ja pellolta. Keräsimme ison kimpun pajunokissoja. Nuo pienet pehmeät kissat ovat kuin kissanpentuja.

Tahtovat tulla hoivatuiksi.

Lumi on kadonnut. Alkuviikosta näytti vielä tältä. Mutta nyt se on muisto vain.

Taidekoululla tämä suloinen talkkarin ovi. Kävin siellä kyselemässä graffititaiteilijoita.

Mielessä muhii taas monenlaista. Aina kun siellä käyn, haaveilen taas ehtiväni sinne. Tykkään niiin sen tunnelmasta. Siellä on ihmisiä, jotka elävät todeksi haaveitaan.

Pääsiäistä odotan. Sen loputtoman pitkiä pyhiä. Lähelläoloa. Ei minkään tekemistä.

Sain kutsun valokuvanäyttelyyn, ja aion mennäkin. Usva Torkin Ruohokaton alla -näyttely Kallion kirjastossa 3.-15. toukokuuta. Usva on nuori tyttö, taiteilijan lapsi, lahjan saanut. Taiteilijaksi kasvanut. Kuvat liikuttavat jotain minussa. Olen aina haaveillut Usva-nimisestä tyttärestä, itse asiassa siitä asti, kun Usva syntyi. Ja elämä “ruohokaton alla” on tullut läheiseksi afrikkalaisen ystävämme myötä.

Tämä kuva on Leolta. Sokea poika, ja hänen siskonsa, ja isoäiti, joka pitää heistä huolen. Toivoisin niin, että hän pääsisi kouluun. Lukemaan oppiminen on hengissä pysymistä siellä.

Tällä viikolla luonto on ollut usvan peittämä. Mutta pirtissämme ohra on itänyt.

En muista, milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon kuin viime päivinä. Saimme vieraita Espoosta. Lasten serkkuja.

Vilma, Saimi..

..ja Kaisa. Minulle kuin siskoja. Oli juhlaa, kun olitte.

Serkkujen seurassa matkasimme juhlimaan Lappiin, hattujaisiin.

Hiljaisuus-näyttely Rovaniemen yliopistolla.

Illalla palasimme. Äiti on täällä taas. Ja isi.

Kesäeteinen on vielä kaaos ja ylikuormitettu vaatekuorman alla.

Mutta silti korkattu taas.

Naulakot Innon, samoin katosta riippuva Oka. Tuparilahja entiseen kotiin.

Jo kolmannen kerran pääsiäisnurtsit on kasvatettu Marimekon kirstuihin.

Espoosta tulleille sanoin, kumpsuilla mennään. Ja niin mentiin. Mutta ennen kotimatkaa ikuistettiin tennareissa muisto ja tämä kevät.

Gabriel ja Elvis.

Pihalla ekaa kertaa.

Syötävän söpöjä. Kyllä.

Jos junassa sunnuntai-iltana haisi AIV, tiedätte, että siellä serkut matkasivat böndeltä landelle Espooseen.