Palasin lomalta. Olen väsynyt, mutta onnellinen. Olen hämilläni kaikesta kokemastani. Kiitollinen.
Viikko sairastupaa. Tuntuu, että meillä on eletty arkea viimeksi ennen hiihtolomaa. Eihän sellainen ole arkea, kun puolet jengistä vaan lepää pois kuumeettaan. Ainoa lohtu on, että se menee pois, kun antaa sille aikaa. Ja se meni pois. Nyt tuntuu ihmeeltä, kun viikonloppuna taas olimme omenaposkia, leikimme ja riitelimme jo ihan kuin tavallisesti.
Kesken jäänyt maalausurakka saatettiin vihdoin loppuun. Jotakin freesausta keittiön toiseen päätyyn kaipasin, vaikka halusinkin säilyttää elämän jäljet vanhoissa keittiökaapeissamme, jotka olemme haalineet sieltä ja täältä.
Haaveilin jättilaatoista. Mies maalasi ne minulle.
Kyllä tuli hyvä.
Halusin kiiltävää. Sainkin. Tykkään.
Kesäniittykimpustamme on jäljellä vain keltainen pallo.
Kotoilua. Ei minnekään menemistä.
Kunnes lopulta tulee sellainen tunne, että nyt on lähdettävä.
Perjantaina teimme retken, minä ja viisivuotiaani. Pitkä päivä kahdestaan, aamusta iltaan.
Retkellä söimme monta lihapullaa ja mansikkakakkua. Vågö-puutarhatuolit ja näkkäriä kotiutui meille, niin ja laskettelulasit. Ei sillä, että meillä olisi lasketeltu tänä vuonna. Ei. Hän vain tahtoi ne ja saikin omilla euroillaan.
Ikeassa on kiva käydä kerran tai kaksi vuodessa.
Lehtihyllyllä minua hymyilytti. Poikani niin luontevasti löysi paikkansa sieltä.
Omalta koivukujalta löytyi pajunkissoja.
Valkoistakin valkoisempaa.
Takapihan pellolla kantohanki, tai ei sittenkään…
Sateenkaaren värejä kuvauskeikalla.
Aamutalli oli hämmennystä täynnä. Kuulin sen heti oven avatessani. Ensin kimeääkin kimeämpi BÄÄ. Ja sitten siihen emolampaan vastaus BÄÄ.
Hetki oli niin liikuttava. Karitsojen piti syntyä syksyllä. Niin meille sanottiin, kun ostimme lampaat.
Ajattelimme, että ei koskaan tule mitään karitsaa. Sitten yhtäkkiä tulikin. Hain miehen töistä kotiin. Siellä me elimme todeksi jouluyön ihmettä tallissa keskellä keväistä kirkasta päivää. Voi sitä rakkauden määrää.
Ensin kimeääkin kimeämpi BÄÄ, ja sitten taas Inkerin vastaus; BÄÄ. Laitoin silmät kiinni ja kuuntelin.
Luulin, että näitä uutisia saadaan ihan jostain muualta kuin meidän tallistamme. Oli jotenkin niin hämmentävää, miten lampaillakin on vahva hoivavietti.
Ja joku ilo siitäkin, että lapset eivät olleet koulussa. Pääsivät antamaan tuttipullosta maitoa karitsoille.
Aivan kuin kaikki tallin asukkaat olisivat tienneet, mitä tapahtui.
Elvis on pienempi. Mutta elämää täynnä. Nenänpää on musta ja kaulassa on afrot.
Gabriel on oikeasti tyttö, mutta kun Ellen sen nimen keksi, se sai jäädä.
Gabrielin nenä on punainen, kuin possulla. Se on myös isompi kuin Elvis.
Gabrielilla ja Elviksellä oli vielä kolmas pieni sisarus, mutta se syntyi kuolleena. En voinut katsoa paljon, se oli varmaan ollut ilman elämää masussa jo pidemmän aikaa.
Syntymä ja kuolema ovat olleet läsnä yhdessä viikossa, joka on tuntunut vuodelta.
Pastori Duudson in memoriam. P oli jäänyt auton alle koivukujamme päässä poissa ollessamme.
En oikein vieläkään usko, että niin on. En tiennyt, että kissojakin voi rakastaa niin paljon. Pastori oli kissoista kesympi. Se, jota pienimmäiseni hoivasi koko ajan. Päikkäreitäkin nukuttiin vierekkäin.
Mutta elämä jatkuu: Peikko-kissa on pieniin päin.
Poikani pieni pyörii kuin karusellissa tuolillaan aamupalaa odotellessaan. Huutelee veljelleen; “pyhmä, pyhmä”.
Kaksivuotias on jotenkin niin toivoton, kun kaikki on aina ei. Hellyyttävällä tavalla ei.
Uusia elämän ihmeitä odotellessa menen talliin taas katsomaan, onko siellä kaikki hyvin.
