Ihmemaan aurinko on paistanut. Paistanut aina vain. Pirttiin, hangelle ja sydämiin.

Yleensä en ole yhtään vaaleanpunainen. Mutta nyt se on ollut jotenkin oikea väri.

Oikein yhdistettynä se toimii.

Tuntuja auringossa. En ole ennen kokenut kevättä täällä. Kesällä aurinko ei paista pirttiin, kun tuuheat pihakoivut suojaavat sen paisteelta, mutta nyt paistaa.

Häikäisee. Poika tarjosi eilen aurinkolaseja, kun kiikuin teekuppini kanssa. Ja imin aurinkoa. Valoa. Jalat ballolla.

Lehdet. Riippuvainen kyllä. Vanha talo on muuttanut minua niin, etten tarvitsekaan enää uutisia maailmalta. En tiennyt, että voin elää ilman sanomalehteä.

Mutta nämä toiset lehdet ovatkin ihan toinen juttu. En ole riipuvainen mistään niin kuin näistä.

Lehtipinojen rinnalle kaipaan kirjojani. Jostain muuttolaatikoista.

Olen perinyt paljon kirjoja. En lue niitä kaikkia. Mutta pidän niitä kädessä. Silitän.

Ne ovat tärkeitä. Ne tuovat tärkeät lähelle. Tahdon vielä pirttiin katon rajaan kulkemaan kirjahyllyn ympäri huonetta.

Ja kirjapinoja sinne ja tänne. Keräämään pölyä . Mutta ennen kaikkea tuomaan muistoja. Olen kasvanut kirjoituskoneen rätinässä.

Isän työhuoneessa ei ollut seiniä, tai oli, mutta niitä ei näkynyt. Näkyi vain kirjoja ja paperipinoja. Se oli aikaa ennen tietokonetta.

Turkoosia sähkönsinisen rinnalle.

Rukoushelmeni sarvissa. Mies hymyilee niille. Mutta minä tykkään.

Koulun vanha lamppu. Niitä löytyy talosta vain kaksi. Toinen meidän makkarista. Ne ovat aarteita.

Ellenin huone.

Barbien koti siellä.

Kurkistus.

Sylkky.

Ja ruokalan vihreä.

Kevät 2011.

Ja “vihreä” kelkka. Meillä keskustellaan aina pärisevistä. Lapset tahtoisivat niitä meillekin. Vaikka isillä oli pienenä mopo, me olemme silti päättäneet välttää niitä.

Ehkä pappatunturi mopo kauppareissuille sitten joskus.

Moottorisaha. Sen ääni on kuin musiikkia korville.

Ja se metsän tuoksu, joka puun mukana tulee. Voisin istua viereen ja nuuskia vaan.

Lattiarungot pyykkiparatiisissa.

Joku oli piirtänyt sydämen pienimmän poskeen. Aika somaa.

Täystuhoni. Rakkausvauva. Sinuakin juhlitaan tällä viikolla.

Operaatio osakeyhtiö koulukaappi Kuopiosta.

Toisen romu, toisen aarre. 5e/kpl. Työkalukaapista kenkäkaapeiksi. Pyykkiparatiisiimme.

Muistatko vielä, kun näytin täällä kuvan kaapista, jossa oli ihania neliöitä siellä ja täällä, ja keltaiset jalat alla.

Tässä säästetään kaatopaikkaa ja synnytetään samoja tunnelmia.

Minä teippaisin ja lapset maalasivat.

Lopputulos tuntui omalta. Meidän huvikumpumme. Kaikki on vähän vinksin vonksin, heikun keikun.

Niin kuin Pepillä.

Ystävänpäivä oli hyvä. Sain puhelun. Sellaisen, jonka luulin saavani vasta aikojen päästä.
Kuulin vain sanan tai kaksi. Mutta se riitti. Huoli pienentyi. Tuli huojennus. Moninkertainen ilo.

Kävin myös syömässä minua puolet vanhemman rouvan kanssa. Hän kutsuu itseään mummeliksi.
Ja sitä hän lapsillemme ainakin leikisti on. Mutta minulle hän on ollut rinnallakulkija.

On eletty tavallista hyvää arkea. Eat and joy!

Soup!

Ja kyllä me olemmekin nauttineet siitä, että saamme olla kotona.

Laittaa taas ruokaa, syödä yhdessä. Nukkua omassa sängyssä.

Rempata taas. Mies sanoi, että pidetään juhlat.  Sen lisäksi, että hän löysi rempatessaan ikivanhan sanomalehden, hän löysi myös korot lattialle.
Päästään hiukan helpommalla uusien lattiarunkojen rakentamisessa. Kerrankin näin päin.

Sain viikolla myös mukavan kuvaushomman, kun eksyin Vuokolle haaveilemaan. Ja nuo kuvaukset saavat jatkoa. Kiva niin.

Ellen sanoi, että äiti on aina tuollainen, kun unohdin pullataikinan kohoamaan. Pian Elsa tuli kertomaan: Äiti se taikina on jo lattialla. Elsa, joka huolehtii niin paljosta ja aivan liikaa.

Kysyinkin yksi ilta mieheltä unta odotellessani, miksi kummassa Elsa huolehtii niin paljon ja on niin tunnollinen. Mies sanoi, että Elsa on kuin minä. Huolehdin aivan liikaa. Minä puolestani vastasin, että Elsa on aivan kuin isänsä, kun se on niin tunnollinen.

Tein myös retken keramiikon pajalle. Silja oli saanut valmiiksi tilaamani teemaljan. Tahdoin valkoisen. Ison ja rivattoman. Sellaisen, joka lämmittää sormia ja rauhoittaa mieltä.

Paja oli elämys.

Vanha rintamiestalo oli rempattu ihanasti Siljan arkkitehtimiehen innoittamana.

Ja se valon määrä. Valoa tulvi kaikkialta ja se sai kaiken näyttämään niin ihmeelliseltä. Ikkunoita joka puolella, jopa katossa. Lämmintä raakalautaa. Elämän kerroksellisuutta.

Paja siellä, ja sen kaiken keskellä karhu, ketun kaveriksi syntymässä. Karhun minä tahdoin. Se on turva, pojat saivat sen seinälleen toisen pehmeän karhun pään kaveriksi.

Silja esittelee töitään maaliskuussa Helsingin vanhassa satamassa. Taidelaatoista jäin haaveilemaan. Ne kannattaa katsastaa!

Suuren suuri kuppini. Silja oli tehnyt yhden proton ja kaksi valmista. Lopulta ne kaikki päätyivät meille.

Sormet silittävät pintaa ja mieli lepää. Sain juuri sen, mitä toivoin. Ja saan kokea sen monta kertaa päivässä.

Että suuri kuppi voikin sulostuttaa arkea niin paljon.

Sääriä myöten hangessa. Lapikkaan varret ovat riittäneet, vaikka lunta on tupruttanut. Ne ovat pitäneet minut lämpimänä koko pitkän, kylmän talven. Kun Helsingissä palellaan, täällä ollaan kuin eskimoita. -34 on ihan normilämpötila.

Ei pakkanen muuten haittaa. Mutta minä tuhlaisin puita, ja mies pihistelee, jotta ne eivät ihan heti loppuisi.

Talliin ei voi jäädä viipymään, eikä heppailusta voi edes haaveilla. Koiran kanssa juostaan kilpaa postille ja takaisin. En minä valita. Pidän siitä, kun luonto nukkuu ja kun elämä keskittyy yksinkertaisuuksien äärelle, siihen että pirtissä on lämmin. Mutta onhan se ekstreemiä juosta saunaan pihan poikki, niin että hiukset jäätyvät matkalla.

Mies pyöräilee töihin edelleen. Auto lepää pihalla. Joku ajattelee, että hulluja. Mutta meille tämä on ollut valinta ja täysin luonnollinen tapa olla ja elää.

Balloillaan.

Olen malttamaton, kai siksikin käyn aika harvoin tuolla toisessa päädyssä.

En jaksaisi odottaa, että pääsen tekemään jotain: naulaamaan tai maalaamaan. Kävin kuitenkin balloilemassa siellä. Samalla vakuutuimme suunnitelmasta, että käytämme raakalautaa seiniin.

Kun vain saisimme puhallusvillat lattiaan ja lankut päälle.

Rempan toisella puolella iltapalalla.

Rakkaudella tehty.

Hyvän viikonlopun alku.

Perjantai on päivistä paras.

Nyt taas tuntuu siltä, vaikka onhan sitä vanhempana aika yksin, viikonloputkin.

Välillä jaksaa, välillä ei. Kun ei jaksa, annetaan rempan olla.

Marimekon Sanna Annukan taidekangas löytyi tarjouksesta Se on kuin ruokalaamme tehty oranssin seinän ja sähkönsinisen lattian kaveriksi.
Minulle on aivan sama, onko ympäristö keskeneräinen vai ei. En ole sellainen sisustaja, että odottaisin valmista ja vasta sitten loisin tunnelmaa. Tunnelma ja koti ovat tässä ja nyt. Tahdon nähdä ja tuntea kauneuden arjessa, jossa elän ja josta elän.

Osallistutaanko yhdessä?

Vietetään hyvä Ystävänpäivä!