Kuva Sanna Annukka

Puoli vuotta pian bloggarin pestiä takanapäin. Aika on juossut. On ehtinyt tapahtua niin paljon. Summa summarum: parasta ehdottomasti tässä kaikessa on elämäntapamuutos, jonka tämän kodin mukana saimme. Toivon, että se on jättänyt jo lähtemättömät jäljet minuun. Sanna Annukan Sielulintu, rakkautta, tunnetta ensi kohtaamisestamme asti.

Pimeää aamulla, pimeää illalla. Aurinko on ihme.

Kuva Sirpa Lehtikangas

Erämaassa, matkalla. Taiteilijan näkemys kuvaa niin hyvin minun matkaani. Kerros kerrokselta. Jos sinulla on tyhjiä seiniä, suosittelen!

Kuva Eeva-Kaisa Timlin

Kylmää. Hyytävää. Huopa tuo lämpöa, pehmeyttä. Eeva-Kaisa Timlinin teos Lastut on minulle rakas. Yhteistyömme alkoi kun äänet kaipasi akustista vaimentajaa. Samalla syntyi myös ystävyys ja kummius.

Kuva Sirpa Lehtikangas

Kaamoksessa mieli kaipaa kesään.

Kuva Arkkitehtitoimisto Kanttia 2 oy

Ai, tätä fiilistä! Tykkään. Tykkään. Arkkitehtitoimisto kanttia2:sta on ollut helppo suositella. Meillä oli ihana yhteistyö, joka jossain muodossa aina vain jatkuu, vaikka elämäntilanteet muuttuu.

Kuva Sirpa Lehtikangas

Elämä on pannut minut miettimään, olenko omalla maallani täällä. Riittääkö, että lähellä on ihanaa. Pitääkö minun riittää muuallekin. Kotia, kun ei voi viedä mukanaan. Jotenkin vapauduin, kun luin sunnuntain lehdestä; “Ei ole itsekästä tiedostaa, mitä elämässä haluaa. Se on paremminkin itsekunnioitusta. Itsetutkistelun avulla pääsee pitemmälle kuin täyttämällä arkensa hälyllä ja kiireellä.”

Meidän lapsia on jo useampana jouluna lahjottu toisenlaisilla lahjoilla. Olemme myös antaneet niitä läheisillemme. Sen huomaa, että tässä materialistisessa ajassa kaikki eivät ymmärrä niiden päälle. Jos lahjan perille meneminen mietityttää, ja muutenkin, kannattaa katsoa:

www.toisenlainenlahja.fi

En ole tiennyt, mitä eläinrakkaus on. Olen vain aavistanut. Nyt tiedän. Tunnen sen.

Melkeinpä päivittäin me kärrytellään.

Ja pienin nukahtaa aina. Siinä kyydissä on aikaa ajatuksille.

Pakkanen kangas. Mun jouluverhoni keittiössä.

Maanantai. Taas maanantai. Toivotaan, että tämä viikko toisi vihdoin vastauksia. On vain hyviä sellaisia.

Viikonloppuna joimme monta kuppia kuumaa. Ja juttelimme.

Maanantai-aamun lehti oli kovin myötätunteinen; “Tämä päivä kismittää. Maanantaista nauttimiseen kannattaa panostaa etukäteen.”

Viisi vuotta sitten meillä. En ymmärtänyt säilyttää näitä kuvia muistoina, vaan rypistyneen lehden vain. Luulin ettemme muuta ikinä pois. Mutta elämä on kummaa. Vaikka on muka aivan varma jostain, kaikki meneekin aivan toisin.

Vanha talomme sai kuitenkin sellaiset asukkaat, että parempaa elämää ei edes voi toivoa sille.

Kuva Marimekko

Neljä vuotta sitten meillä tehtiin Marimekkoa. Interiööri-kuvastot olivat Marimekon parasta antia. Surku, kun niitä ei tehdä enään.

Kuva Marimekko

Kuva Marimekko

Kuva Marimekko

Lunta. Lunta, ja lunta. Lahtisissa on ihanaa.

Epätäydellisen hyvää elämää.

Aika on jotenkin unohtunut. Vanha koulun kello on ollut paikallaan jo kauan. Vieläkään kulkematta. Tuttia ei syö kukaan. Silti Seimin tuttiteline on esillä aina. Tutustuin Seimin Meriin jo silloin, kun Seimillä oli pikku putiikki mummun naapurissa Munkassa. Silloin jo Nassu tuli meille. Myöhemmin, kun etsimme edelliseen kotiin tukevia baarijakkaroita pöydän ympärille, tulivat Rinki-tuolit tutuiksi.

Ennen meillä oli keskuspölyimuri. Täällä tuntuu, että imurin johto ei riitä mihinkään. Siskoni ehdotti jo betonilattioille luudan heilumista. Mutta nyt vasta, kun johtojen kanssa leikkimiseen väsyin, innostuin luutimisesta. Ja voi, miten nautinkaan nyt siitä.

En tiennyt, että siivoaminenkin voi olla kivaa!

Sunnuntai-muistoja. Olemisen päivä.

Onnittelukomitea.

Vadelma-kinuskikakku (Kinuskikissalta). Tein ekaa, mutta en vikaa kertaa. Ihana kirpeän ja makean liitto. Nam! Me ollaan oikein herkkusuita, aina kun vain jaksetaan nähdä se tekemisen vaiva.

Lapset lahjoivat “isiä”. On liikuttavaa, kun omat lapset ovat jo niin isoja, että heidän käsissään syntyy jo vaikka mitä. Ja ennen kaikkea se tärkein. Koko päivä on saanut aivan uuden merkityksen sen myötä.

Päivällä fisua.

Illalla kanasalaattia.

Ruokalassa syödään aina, kun olemme kaikki yhdessä. Siellä myös ollaan, jutellaan, luetaan lehtiä ja tehdään läksyjä. Sinne ne kuuluvat, Ottobren tähdetkin.

“Ei kukaan ole niin perillä jo puolimatkassa

kuin hän joka on lapsen kaltainen..

..ja tietää että kun oikein kurkottaa

saa tähden kämmenelleen.”  Tommy Taberman.

Tuli talvi. Lumi ja valo. Samaan viikkoon on mahtunut kuraleikit ja lumienkelit.
Näin rapa roiskui vielä viime viikolla.

Minä olen Rambo. Olen shetlanninponi. Olen pehmeä ja pyöreä. Olen saanutkin lempinimen “pulla”. Olen aika päättäväinen, ja haluaisin olla aina pomo. Siitä me sitten nahistelemmekin päivittäin.

Minua yritettiin kengittääkin, mutta koska olen hyvin syönyt, kengittäminen oli mahdotonta. Nyt minulla täytyy kärrytellä ja ratsastaa joka päivä, jotta hiukan hoikistun .

Meillä oli aika mukavaa, kun menimme eskarilaistamme vastaan koulubussille.

Varjojen leikki.

Tämä on ollut ihan must! Sormi-skeittailu. Kun ulkona on märkää, pimeää ja kylmää, mikä onkaan hienompaa kuin rakentaa vanhoista maitopurkeista ramppeja, maalata niitä ja opetella temppuja.

Bambini mun, Gaudete Kids.

Viikonlopun pikainen irtiotto Savossa. Sen tärkeimmät: Yökylä näissä huimissa maisemissa Eeva-tädin luona. Edelleen siellä on odottamassa samat, rakkaat lelut, jotka aikoinaan odotti myös minua leikkimään. Siellä asustaa myös Aarikan pässilauma ja kaikki ihanat elämää nähneet Aarikan puulelut. Miksi niitä ei valmisteta enää?

Kävimme myös luostarissa. “Saat sen, minkä kiireelläs kadotit”, mainostaa Valamo. Sain sen. Mutta olisin halunnut myös ikonin ja suitsukkeita. Ehkä ensi kerralla saan.

Kotiin oli tullut talvi poissaollessamme. Vaikka tämä viikko on ollut raskas, ymmärsin silti aamulla herätessäni aika paljon, kun katsoin tätä maisemaa.

Aamu oli hyytävä.  Siltä se ainakin tuntui tallihommissa.

Pihalla kasvaa isoja kuusipuita, sellaisia jotka ovat nähneet tämän talon tarinan alusta asti. Kunpa puut osaisivat puhua.

Kuva: www.tuijaastajarvenpaa.fi

Kuusia katsellessani olen alkanut unelmoida Tuija Asta Järvenpään paperisesta kuusesta.

Kuva Marimekko

Ja Maija Louekarin Kuusikulmio-kankaasta.

Kiitos kaivurisedän; lapsilla on mäki. Sellainen, josta voi sukeltaa vaikka kuusen alle piiloon.

Nyt Ottobre on Rovaniemellä, mutta silloin, kun se oli Oulussa tykkäsin siitä kovin. Erityisesti silloin, kun se oli Tuomiokirkon kupeessa. Siellä oli niin ihana tunnelma. Aina Ottobre on kuitenkin lehdissä mainostanut, että siellä “on kaupungin kauneimmat tähdet”.

Siellä on. Ja ne kulkee Lapista vaikka eteläisimpään Suomeen saakka.

Musta himmeli. Kymmenen vuotta haaveilin. Välillä yritin itsekin tehdä, mutta sitten luovutin. Onneksi löytyi Savosta Unto, ja Unton vaimo. He tekivät sen.

Musta himmeli ja paperikuusi, ne tarvitsevat toisensa.

Himmeli heiluu hiljaa.