Aika ihana viikko. Vaikka paljon sattumuksia, kurjiakin. Ensimmäinen pakkasaamu, niin kirpeä, niin kaunis. Silloin, kun pienimmäiseni syntyi Helmikuussa, oli juuri Marille tullut Maija Louekarin kangas; Pakkanen. Päätin, että käärin pakkasen poikani siihen. Kangas jäi kuitenkin ostamatta, kun pakkasen pojasta tulikin kevään ihme. Jäin ikävöimään kangasta. Vihdoin minua onnisti. Ja se tuli luokseni tyynyliinan ja pussilakanan muodossa. Ei haittaa yhtään. Miten paljon muistoja nouseekaan mieleen.

Rautakaupassa köysi-ostoksilla. Lapsille neljä kiikkua lisää vanhoista renkaista ja ladon seinälaudoista. Klapitalkoissa.

Tulettehan taas takaisin. Meidän tulee teitä ikävä.

Saimme Espoosta vieraita. Pikku-sisko tuli Miio-vauvoineen, ja lasten Vilma-serkku. Viipyivät. Tuntuu niin hiljaiselta, kun lähtivät. Miten hyvä olikaan olla.

Syksy on tuonut mukanaan meille myös aarteen. Sellaisen, joka itse itsensä kutsui meille töihin. Se on ollut luksusta meille. Kerran, kaksi viikossa. Antaa toisen olla syli, leikkikaveri, aikuinen, siivooja, leipuri, remonttireiska, eläinten hoitaja.. Mitä kaikkea. Lista on loputon. Suosittelen:).

Keittiö sai kynnyksensä, ja pirtti. Ei mitään tylsää, huomaamatonta. Vaan värit on napattu jo maalatuista seinistämme. Jämämaalia, jälleen ladon seinälautaa..Sais lähempääkin:), mutta Metsäkylän navetasta haimme silloin aikoinaan.

Seimen tuttiteline tuli meille jo vuosia sitten rinkituolien mukana.

Osuuspankin vanha kello, ja hevoset.. nuo kurjimukset rakkaat ovat aiheuttaneet parikin jännää showta tähtikirkkaina öinä. Eräänä yönä, kun mies palasi ilta-tuimaan kokouksestaan, törmäsi pimeässä karkulaiseen. Naapuripellolta oli karannut ori. Sinne se säntäsi tekemään tuttavuutta pihallemme Kenzu-orin kanssa. Se ei ollut hirnuntaa. Vaan se oli pelottavaa huutoa, kaksi hevosta, ja vain neljä jalkaa maassa.. Loppu hyvin. Kaikki hyvin. Viiden aikuisen voimalla, kauran, raipan ja riimujen.. tilanne saatiin kuitenkin hallintaan. Ja lisää extremeä viime yönä, kun ilta-ruokinnan aikaan Kenzua ei löytynyt mistään. Löytyi kuitenkin. Lopulta. Ehjänä. Onneksi. Ja muualta, kuin “ori-ystävänsä” luota. Huh..

Pastori, pieni kissanpentu muutti meille. Poika nimesi sen Duudsoniksi. Mutta huomattuaan “liperit” mustan pennun kaulassa, totesi sen näyttävän papilta. Siitä tulikin sitten Pastori Duudsoni. Pastorin ansiota tai ei. Mutta hiiret ovat antaneet hetken rauhaa.

Syksy, minä pidän sinusta. Viivy vielä.

Jännitetään, milloin syntyy karitsa pieni.

Terveiset Espooseen. On ihan hyvä mieli. Vaikka sainkin sakot. Poliisi vei kortin. Päivän lehti kuitenkin lohdutti, en ollut ainut, joka ei huomannut sitä 40-rajoitusta . Ja mikä parasta, sain mieheltä suukon siitä sakosta. Sen jälkeen se tuntuikin aika mukavalta.

Aamukaaosta viikon varrelta.

Aamukävelyä. Siitä on tullut jo tapa. Koukuttava juttu. Maailma on niin kaunis aamuisin.

Breakfast. Parempi myöhään, kun ei milloinkaan. Ja jos kerran, niin nautiskellen.

Tie kotiin.

Taas mäntysuovan tuoksua mattopyykillä.

Kerholainen toi sienen.

Ja Ellen sai äidin vanhan päiväkirjan, joka löytyi muuttolaatikosta. Kun minä olin pieni, meillä oli tapana siskoni kanssa leikata Anttila-kuvastoista paperinukkeja. Nyt meille tulee HM-kuvastot ihan vain sitä varten, että saadaan taas leikkiä paperinukeilla.

Elsa – eskarilaiseni. Sai vanhan vihkon. Aakkosharjotteluita..

Räsymattorakkauteni. Sammuukohan se koskaan? Niissä tuntuu käsillä tekeminen. Niissä tuntuu tarinat. Minun on ollut aina vaikea ymmärtää elämää, jossa kaikki entinen myydään. Ja yritetään aloittaa aivan kuin alusta, puhtaalta pöydältä. Aina yritän puhua sen puolesta, että siinä valkosimmassakin kodissa olisi elämän kerroksellisuutta. Edes jossain.

Koko viikko, joka ilta on “rakennettu majaa”. Lapset ovat tykänneet. Äiti ei niinkään.. Lupasin miehelleni, kunhan keittiö on valmis, saa karata metsään puutöihin, vaikka pariksi viikoksi. No, ei tarvinnut lähteä metsään. Vaan metsurin jäljillä omalla maalla, “omassa metsässä” on riittänyt tekemistä näihin päiviin asti.

Joku toinen olisi koneen voimalla, kerralla saanut homman hoidettua. Mutta meillä kun asuu “jääräpäitä”, muitakin kuin minä , niin seitsemän iltaa on raahattu risuja ja tukkeja. Ja hyvältä näyttää jo. Lapset keksivät, että pellolle kasattu kokko on “maja”. Niimpä sielä pusikossa on oltu joka ilta.

On tässä se hyvä puoli, että vuoden päästä syksyllä meillä on polttopuita. Viisi pönttöuunia, leivinuuni ja puusauna eivät pelitä ilman halkoja. Ja jos vaikka maapallokin säästyisi edes pikkuisen, kun sähkön sijaan uunit lämpenee.

Syksy tuli ja sen mukana HIIRET!!! IIK!!! Minä kaupunkilaistyttö EN TOTU tähän koskaan. Mulla oli kyllä pienenä hamsteri , mutta tätä ei voi verratakaan siihen.

Olipa kerran lauantai-ilta. Raukea fiilis saunan jäljiltä. Mieli oli jo sunnuntaissa. Ja siinä ettei tarvitse tehdä mitään. Matkalla jääkaapille sinut kohtasin; pieni ystäväni, ja KILJUIN! Ja tietenkin sinä säntäsit karkuun. Ja minä säntäsin ulko-ovelle huutamaan Peikko-kissaa. Peikko tuli. Sankarimme. Löysi sinut, leikki sinulla, ja söi sinut suuhunsa. Nyt vain meillä on vähän riitaa, kun kaikki haluaisivat nukkua Peikko kainalossaan. Täytyy harkita lisää kissoja tähän taloon, tai sitten minä muutan riippumattoon.. Nimittäin, kun äskeittäin kaivauduin untuvapeiton pesään nukuttamaan pienintäni. Ja olin hiipimässä makuuhuoneestamme pois, tapasin TAAS UUDEN PIKKU YSTÄVÄN. Ja nyt vahingosta viisastuneena jatkoin hiipimistä makuuhuoneesta pois. Huikkasin Ellenin hakemaan Peikkoa samalla vahtien ettet sinä pääse livahtamaan. Sujautimme Peikon makuuhuoneeseemme, ja äkkiä ovi kiinni. No sieltähän sinä tulit oven alta. Livahdit Ellenin huoneeseen. Tämä show herätti pikkuisemme. Ja jouduin siten pestaamaan lapsukaiseni Ellenin huoneeseen vahtimaan hiirijahtia. Peikko onneksi teki jälleen työtä käskettyä SYÖDEN SINUT SUUHUNSA.

Olen kuitenkin kehittynyt kestävyydessäni. Edellinen kotimme kaava-alueella oli vanhaa pellon pohjaa. Siellä vietinkin lasten kanssa yhden iltapäivän pöydällä kiljuen, kun luulin ettei uusin taloihin eksy hiiret. Oppia ikä kaikki .

Kuullaan taas!

Kotoilua. Villasukka-elämää. Ei minkään tekemistä. Pesäoloa vain.

Lämpimiä syysiltoja. Ompun kirpeitä aamuja. Usvaa. Ruskaa.

Pappa aloitti talkoilut pihallamme. Metsuri tuli. Kaksi päivää surisi ja rytisi. Ja näky on kuin “Sannan myrskyn” jäljiltä. Vähän haikein mielin katselen maisemaa nyt. Meidän metsä harveni puoleen. Totun kyllä, kunhan saan aikaa. Ja tarvitseehan puukin vapautensa ahtauden sijaan.

Flunssa tuli. Ja viipyi. Villasukissa riipussa.

Matterian kirahvikin kotiutui hitaasti. Mutkien kautta. Kannatti odottaa, silti.

Parannuttuani veskat pakattiin. Retkellä kolmisin. Samalla toteutui kaksi unelmaa.

Visiitti Paanukirkkoon. Sen kauneus ja arkkitehtuuri myksiti minut täysin. Kirkko on suunniteltu Oulun yliopiston arkkitehtiosastolla järjestetyn kilpailun perusteella, jonka voitti Anssi Lassila. Rakennus koostuu hirsisestä sydämestä, ja sitä ympäröivästä mustaksi tervatusta paanupintaisesta takista. Lassila on sittemmin suunnitellut kaksi muutakin kirkkoa, ja lukuisia yksityiskoteja. Tämä on mainoskatko:) Jos joku suunnittelee arkkitehdin palkkaamista, Anssi Lassila ei ole hullumpi vaihtoehto. Jos kliinisen valkeuden sijaan karheus ja elämän kerroksellisuus saa näkyä ja tuntua.. www.lh-ark.fi.

Ja jos rakastaa satujen onnelllisia loppuja, vielä ehtii Oulun taidemuseoon Punahilkka-näyttelyyn, joka on kuuden taiteilijan yhteisnäyttely. Teokset ovat täynnä tarinallisuuttta ja värikkyyttä, ja niistä suurin osa on nimenomaan tähän näyttelyyn tehtyjä. Katsoja saa näyttelyn mukana matkata itseensä, ja kokea kasvukipujen kautta sadun onnellisen lopun.