ME

toukokuu 11th, 2011 by mimmi

Pikku assarin kanssa baanalla. Kuvasin enkeliä. Sitä oli kiva kuvata, sillä olen haaveillut siitä jo kauan. Olen käyttänyt sitä ikkunastailauksissani joskus joulun alla.

Se sopisi hyvin myös kummilapselleni. Olen huono kummitäti, mutta siitä huolimatta saamme pian kahdeksannen kummilapsen. Ilona saa enkelin.
Lapsuudenkodissa Käpylässä oli pianon päällä aina puinen enkeli. Tuo ei ole samanlainen. Mutta siitä voisi tulla yhtä tärkeä meille. Toivottavasti se on sitä myös Ilonalle.

Lovipuu on saamassa uuden ruosteisen pinnan. Mikä kiehtova materiaalien kontrasti: vaneri ja ruostunut teräs. Molemmat mun lemppareita.

Varpusparvi lähti mukaamme, se jatkaa pian matkaamme korttien muodossa.

Äitienpäivää juhlittiin auringossa. Oli niin lämmin. Varpailleen mentiin.

Kävimme juhlimassa.

Ja söimme hyvin.

Sain kylässä ihania, makeita kasviksia. Äitienpäivänä herkuttelimme niitä taas ja kalaa ja tsatsikia.

Itsetehty tsatsiki on niin hyvä kaveri kaikelle grillatulle ja ruisleivälle, uusista perunoista puhumattakaan.
En pärjää ilman sitä.

Me – ilman henkeä ei ole mitään.

Viime päivinä olen löytänyt itseni monesti vanhojen päiväkirjojeni ääreltä. Olen halunnut muistaa sellaista, jonka olen jo unohtanut. Olen myös löytänyt itseni istumasta, miettimästä.

Olen luonut. Minulle luominen on sitä, että vaikka voisin nukkua, en nuku, vaan kukun. On tehtävä juuri silloin, kun se on mielessä. Muutoin siitä ei tule se koskaan.

Olen kuunnellut tuulta ja lintujen laulua. Olen antanut musiikin viedä, niin että lapsetkin ovat kysyneet; onko sulla äiti huono kuulo :) . Tiedä häntä. Mutta sama musiikki, joka säesti nuoruuden ilta-ajeluita tyttöjen kanssa Kaivarissa, on ollut taustana minun matkallani täällä.

Tämä matka on ollut huikea kokemus. Se on vienyt meitä.
Meillä oli plani. Mutta vanhoilla taloilla on myös omansa. Niiden puolesta ei voi päättää. Ne päättävät itse.

Niihin joko rakastuu. Tai sitten ei. Ja jos rakastuu, rakastuu myös renttuihin.

On vain tämä hetki. Hyvä tässä. Ei huomisen huolta.

Kiitos toverit. Olen niin hämilläni siitä, miten paljon teitä on. On ollut ilo tehdä työtä, jolla on ollut väliä.
Vuodeksi sitouduin, kun aloitin tämän blogini. Ja yksivuotisbileisiin se on hyvä päättää.

Tämä oli minun toiveeni. Kiitos Anski, kun sitä kuuntelit! Koti ja keittiö -lehteen tulee vielä juttu, kun on sen aika.

Rakkaat terveiset Mumsìn emolle Outille ja Louekarin Maijalle. En unohda teitä enkä ajatuksianne koskaan. Olette ihania ihmeitä!

Rakas rutistus myös uskolliselle sparraajalleni, joka lakkaamatta olet. Aarre!  Sinusta kuullaan vielä.

Siskokullat, luottamustanne ei ole tarvinnut epäillä, systerin sanoja lainaten. Kiitos!

R, matka kanssasi jatkuu. Seitsemän oven takana odotetaan. Rutistan ja lujaa, kun nähdään!  Tuletko vastaan?

Lähelle on lyhyt matka.

On jo hämärä. Lapset nukkuvat. Mies odottaa, että mennään.
Lampaat tahtovat talliin nukkumaan.

Menen. Yhdessä on mukavampi palella, kuin yksin.

Hyvää elämää kaikille! Ihme päivässä riittää.

Kiitollisuudella,
m.

The End.

ME
 

LUONNON VOIMALLA

toukokuu 4th, 2011 by mimmi

Kotikylän onni ja ylpeys on oma luomutukkuri.

Aika monta vuotta piti asustaa täällä korvessa, ennen kuin sen löysin. Mutta kun löysin, tunsin tulleeni “kotiin”.

Että läheltä voi löytyä jotain noin hyvää.

Ihanaa on myös, että lähellä on metsä, meri ja papan pottupelto, jossa itse kyykitään. Niin ja se ihana Kuuselan leivän Anja, joka leipoo leivän, jos ei itse jaksa. Kyläkauppaa unohtamatta. Isot marketit eivät ole minun juttuni.

Vanha vole, jo väsynyt ajamaan.

Mutta väri niin hieno. Lemppari.

Sky planter -ruukku leijuu ilmassa ruokalan pöydän yllä, siitä voi tipauttaa tuoreet yrtit suoraan lautaselle.

Kaunista, kätevää ja niin maistuvaa.

Pääsiäiskukasta pukkaa vihreää, pihakoivut antavat vielä odottaa hiirenkorviaan.

Kissanpennut ovat saaneet helmet kaulaansa. Ne osaavat jo hiukan taapertaa. Hoivaa ja hoivattavia riittää.

Nimipohdintoja on paljon. Lapset puhuvat Tyynestä ja Harmista:). Mutta Into on Into eikä muuksi muutu.

Marjatta-mummulta muutti pelakuu meille, se pääsi emalikuppiin.

Ja pirtissä leijuu muutama muukin vihreä viihdyttäjä.  Päiväpedistä tuli heti kaikkien lemppari, pötkötyspaikka.

Painimesta. Riippumaton korvike.

Samaa tomaatinpunaista, jota on päiväpedin  Marimekon Tuulipuu-kankaassa.

.. on myös Ikean rottinkinojatuolissa. Harmi, että näitä saa vaan Ruotsista. Joten sinne!

Tai Annansilmät-aittaan, Nakke-riipukeinun voi vaikka maalata.

Tikaun matto on lempeän muotoinen. Sopiva kumppani Naken kaveriksi. Ihana paljaiden varpaiden alle.

Nimpparikukat sain. Orvokin. Auringon. Kiitos kamu!

Kepparitalli on lasten projekti, keskellä pihaa. Somasti. Vinksin ja vonksin.

Se on saanut maalin jämiä ylleen.

Ja työ sen parissa jatkuu.

Lampolaa on rakennettu myös. Uutta aitausta pihalle.

Jotain hauskaa ja värikästä maalia sinne vielä!

Esikoinen lupasi rakentaa katoksen, auringon- ja sateensuojan.

Pökköä pesään, yhä vain. Vieläkin. Lämmintä, kesää odotellessa. Halot ovat kauniita, puhuvat metsän kieltä.

Jo syksyllä sanoin, että tahdon seinän täynnänsä halkoja. En ole saanut vieläkään sitä.

Mutta ehkä saan, kun tulee kesä ja varvaskelit.

Äitienpäivälahjatoiveeni suukkojen ja olemisen lisäksi: taidenäyttely.

Sinne jälleen, niin kuin joka vuosi.

LUONNON VOIMALLA
 

KLARA VAPPEN

huhtikuu 28th, 2011 by mimmi

Hauskaa vappua toverit!

Täytyy myöntää, että meillä aloitettiin vesisota jo pääsiäispyhinä, lämmöstä innostuneina.

Siitä on hyvä jatkaa. Äsken teimme jo toisen satsin simaa, ja huomenna teemme munkkitaikinan. Mummu-kulta lupaan, että yritämme olla polttamatta koko taloa.

Jos niin kurjasti kävisi, voin kertoa, se ei olisi ensimmäinen kerta, kun tämän koulun keittiö palaa.

Tänään istuin tovin erään sotainvalidin luona. Samaisen, jolta saimme mustan kissamme. Tahdoin, että hän tietää, miten sen kävi.

Istuin pitkään. Tuntui pahalta lähteä, niin yksin hän oli.

Mutta hän puhui paljon ja nauroi. Minäkin nauroin. Nauroimme yhdessä.

Ja itkimme. Nyt tiedän taas tämän koulun tarinaa vähän enemmän. Sattumalta hän on se mies, joka on tehnyt täällä monta remonttia.

Haluan vielä hakea hänet meille kylään. Ehkä hän muistaa sitten vielä lisää. Minulle juurilla on väliä.

Pääsiäisen asuimme pihalla, lähellä, iholla. Lapset kysyivät, emmekö mene tänäänkään minnekään. Vastaus oli aina sama ja tyly: Ei, ei tänäänkään.

Ollaan vain, lähellä. Ja me olimme. Meillä oli niin mukavaa.

Kokko oli jättisuuri.

Pääsiäiskokko on uusi perinne minulle. Muistan, kuinka lapsena menin junalla virpomaan ystäväni luokse Pohjanmaalle.

Olihan se toki kannattavaa, koska heillä virvottiin viikko myöhemmin kuin meillä Helsingissä. Näin ollen sain melko keon “munia”. Ja pääsin myös kokemaan pääsiäiskokon siellä.

Se on perinne, joka kokosi kyläläiset yhteen.

Vähän jännitti, miten kokon kanssa käy, mutta mies vain virnisti.

Tyydyin luottamaan, että hyvin käy. Ja hyvin kävi.

Pääsiäispäivänä aurinko paistoi, ja vaatteet ja kengät lensivät sinne ja tänne. Ei palellut.

Mies katsoi vähän hitaasti, kun kannoimme lasten kanssa keittiön pöydänkin pihalle. Sen äärellä söimme monta pääsiäisruokaa.

Sisällä kävimme vain jääkaapilla.

Peiton alle menimme vasta, kun emme jaksaneet muuta.

Kissanpennut ovat avanneet silmänsä ja ulkoilleet kanssamme, sylissä.

Pienimmäiseni sylistä kuuluu aina “mau”, kun hän kantaa kissoja, vuoroin jokaista, että kukaan ei varmasti jää ilman hoivaa.

Kai hoivavietti on luontainen jo pienestä asti.

Leija lensi..

samoin futis.

Niin ja karva.. tämä on sitä aikaa, kun nelijalkaiset ystävämme pääsevät talvikarvoistaan.

Me harjaamme ja harjaamme, silti tuntuu, että se ei lopu ikinä. Kunhan tulee kesä, on aika oppia keritsemään lampaat. Saapa nähdä, miten sen kanssa käy.

Aamu on melkein aina hidas. Lapset kysyvät, miksi sinä äiti aina paistat noita munia. Ja äiti paistaa. Pienenä jouduin syömään niin paljon puuroa, että nyt ei enää ikinä.

Paitsi miehen tekemää riisipuuroa kyllä.

Kyökki on autio pöydän mentyä. Tila on tullut tärkeäksi täällä asuessa. Vaikka vasta 2/3 koulusta on käytössämme, nautin siitä, että on väljää.

Ja toisaalta siitäkin, että on ovia, joita voi sulkea ja jättää kaaoksen tai keskeneräisyyden niiden taa.

Aiemmin aamusiivoukseni oli koko talo, joka nurkka. Ikkunat pesimme neljästi vuodessa. Nyt on toisin. Nämä maailman kauneimmat ruutuikkunat ei ole tehty pestäväksi. Eikä ole kyllä käynyt mielessänikään tarttua sorkkarautaan ja alkaa availla niitä.

Ei vielä. Ehkä vuoden päästä. Tai kymmenen.

Niin ja siitä sorkkaraudasta puheenollen. Sinne se meni saunan savupiippuun, kallis Fiskarsimme. Mies kiipesi saunan katolle nuohoamaan piipun siltä varalta, jos linnut olisivat taas tehneet pesänsä sinne. Kas kummaa ja humps. Sorkkarauta putosi kesken puuhien alas. Ja lapset sen totesivat ja huikkasivat katolle:  Isi kyllä se näkyy täällä, kun kiukaan luukusta kurkkaa. Onneksi se ei estä saunomistamme :) .

…kodinhoitohuoneesta haaveillessa. Vaikka se on vieläkin kesken.

Hihkun, kun näen sen. Marimekon Ho-Hoi -kangas on minulle tärkeä. Se on täynnä muistoja. Se on tärkeä päiväkirjan sivu. Siinä on ne kaikki värit, jotka näen pyykkiparatiisissani.

Karhuherra kuulee, kuuleeko kuomaseni?

Kyllä kuulee.

Täällä alkaa vappukarkelot, nyt on kuule mentävä. Tuut-tuut..

Ihana toukokuu, saavu.

Mieli on valmis matkaamaan kesään.

KLARA VAPPEN